Jehovan todistajien oikeuskomiteat ovat esillä keväällä ilmestyvässä tutkija Aini Linjakummun kirjassa Uskonnon varjot.
Oikeuskomiteoista on keskusteltu julkisuudessa paljon, ja asia on ollut jopa ministerien pöydällä. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (rkp) ja sisäministeri Päivi Räsänen (kd) ovat tavanneet Jehovan todistajia. Henriksson on todennut, että Suomessa ei voi olla rinnakkaisia oikeusjärjestelmiä ottamatta kuitenkaan kantaa siihen, onko sellaisia.
Uskontojen uhrien tuki ry:n mielestä Jehovan todistajilla on tällainen oikeusjärjestelmä. Jehovan todistajien mukaan oikeuskomiteoissa autetaan yhdyskunnan jäseniä, eikä kyse ole tuomioistuimesta.
Hengellistä väkivaltaa tutkineen Aini Linjakummun mukaan oikeuskomiteoissa toteutetaan voimakasta oikeuden- ja vallankäyttöä.
– Tämä voi hyvinkin olla ristiriidassa varsinaisen lainkäytön kanssa.
Linjakummun mukaan Suomessa ei olla vielä tilanteessa, jossa yhteiskunta uskaltaisi puuttua uskonnollisten yhteisöjen toimintaan, sillä Suomessa on korostettu uskonnonvapautta ja yhteisöjen oikeuksia. Kansainvälisesti Suomen tilanne ei ole poikkeuksellinen.
– Kun Suomessa aikanaan annettiin oikeuksia uskonnollisille liikkeille, ajateltiin yhteisöllisiä oikeuksia pikemminkin kuin yksilön oikeuksia. Tämä on vahva linja länsimaisessa ajattelussa, mikä on hyvä, koska uskonnolliset liikkeet ovat kokeneet paljon sortoa ja väkivaltaa.
– Mutta tässä on unohtunut se toinen puoli, että uskonnolliset liikkeet ovat myös itse vahvoja vallankäyttäjiä. Myös niiden piirissä voi olla väkivaltaa tai hengellistä väkivaltaa. Sitä ei ole otettu vakavasti tai sitä ei haluta nähdä. Yksilön oikeudet ja yhteisön oikeudet ovat ristiriidassa keskenään.
Yhteisön vastuuttaminen nykylainsäädännöllä hankalaa
Ministeritasolta on toivottu, että Jehovan todistajien oikeuskomiteoista saataisiin oikeudesta ennakkotapaus. Tämä tarkoittaa sitä, että joku oikeuskomiteakäsittelyn kokenut veisi asian poliisille ja sitä kautta tutkittavaksi.
– Valtion tai korkeitten poliitikkojen on vaikea lähteä puuttumaan asiaan tai tekemään jyrkkää väliintuloa. Oikeustapauksen merkitys on siinä, että se menisi normaalia reittiä myöten. Oikeusistuimet joutuisivat arvioimaan tilanteita ja tapahtumia suhteessa lakiin. Meillä on sellaista lakeihin liittyvää pohjaa, joilla pystyttäisiin arvioimaan näitä asioita.
– Pitäisi löytää yksittäisiä ihmisiä yhteisöjen sisältä, eli joku yksittäinen ihminen nostaa tapauksen ja siinä pitää olla vastaamassa toisia henkilöitä.
Linjakumpu muistuttaa myös, että Suomessa on paljon uskonnollisia liikkeitä, joista ei edes tiedetä, mitä niiden sisällä tapahtuu.
– Siinä nousee väistämättä kysymys, millaista oikeudellista seurantaa pitäisi olla. Asiasta pitäisi keskustella entistä enemmän yhteiskunnassa. Ei ole niin yksipiippuinen asia, että tehtäisiin lainsäädäntöä. Se saattaa taas aiheuttaa muita ongelmia.
Yhteiskunnalliseen keskusteluun Linjakumpu haastaa niin poliitikkoja kuin kansalaisjärjestöjen edustajia. Myös luterilaisella kirkolla on paljon äänivaltaa.
– Olisi hyvä kuulla myös sellaisten viranomaisten ääntä, jotka näkevät näitä asioita, kuten sosiaalityöntekijät ja kouluissa toimivat ihmiset. Tieto toisi vaihtoehtoisia toimintatapoja. Uskonnolliset liikkeet ovat muutoksille alttiita, jos annetaan vahva viesti, että yhteiskunnassa ei sallita ihan kaikenlaista toimintaa.
Poliisit ja syyttäjät vaikeuksissa uskonnollisen kielen kanssa
Aini Linjakumpu vertaa hengellistä väkivaltaa lähisuhdeväkivaltaan.
– Eihän sotien jälkeisessä Suomessa ajateltu, että jos mies hakkaa naista, se olisi ongelma tai vaikkapa raiskaus avioliitossa. Tämän ongelman tiedostamiseen johti yhteiskunnallinen sosiaalinen prosessi. Vähä vähältä ajattelutavat ovat muuttuneet. Hengellinen väkivalta on samanlaisessa prosessissa tällä hetkellä. Meillä alkaa olla jo hyvin monenlaista tietoa siitä, mitä tapahtuu uskonnollisissa yhteisöissä ja millaisia väkivallan kokemuksia siellä on ollut. Uskon, että yhteiskunta muuttuu niin, että tämä otetaan ajan myötä vakavammin.
Hengellisen väkivallan tunnistaminen on hankalaa muun muassa siksi, etteivät esimerkiksi poliisit ja syyttäjät ymmärrä uskonnollisen kielen rakenteita ja merkityksiä. Linjakummun mukaan siihen ei paneuduta riittävästi koulutuksessa.
Poliisihallitus on luvannut arvioida sitä, millä tavoin eri kulttuurien ja uskontojen tuntemus pitäisi ottaa koulutuksessa huomioon. Asia on ollut esillä sisäministeriön ja poliisihallituksen tulossopimuskeskustelussa. Aloite selvitykseen lähti sisäministeri Päivi Räsäseltä.
Aini Linjakumpu kaipaisi uskontoasioiden koulutusta yhtä lailla esimerkiksi sosiaalityöntekijöille.
– Poliisihan näkee akuutteja tilanteita, kun taas sosiaalityöntekijät näkevät pitkävaikutteisia ongelmia. Jos esimerkiksi Pohjois-Suomen lestadiolaiskuntaan tulee etelästä sosiaalityöntekijä, hänellä ei ole kokemusta alueen uskonnollisesta maailmasta. Ei heillä ole resursseja hahmottaa, jos joku tulee puhumaan ongelmasta, joka liittyy uskontoon.
Uskonnollisen vallankäytön vertailua
Vanhoillislestadiolaisten hoitokokousten ja Jehovan todistajien oikeuskomiteoiden välille Linjakumpu ei vetäisi yhtäläisyysmerkkiä, vaikka niissä on samanlaisia piirteitä.
– Oikeuskomiteat on tietysti nimensä mukaisesti tarkoitettu oikeudellisten ongelmien ratkaisemiseen. Hoitokokouksissa on elementti ihmisten sielunhoidolliseen ulottuvuuteen, Linjakumpu tulkitsee.
– Oikeuskomitea määrittelee tiettyjä asioita oikeaksi tai vääräksi, määrittelee rangaistuksia, sen miten toimitaan, kuka on syyttäjä ja miten vastaajan pitää toimia. Onhan se aika pitkälle formalisoitu hengellisen oikeuden jakamisen muoto. Se on hengellisesti perusteltu oikeusjärjestelmä, jossa on hyvin paljon maallisen oikeusjärjestelmän piirteitä.
Linjakumpu kertoo, että kirjassaan hän vertaa ilmiöitä myös islamilaiseen sharia-lakiin.
Vaikka Linjakumpu tarkastelee oikeuskomiteoita kriittisesti, hän ymmärtää, että hengelliset liikkeet tarvitsevat jonkin mekanismin, jolla katsoa, mikä on oikein ja väärin yhteisössä. Se on kuitenkin tulkinnanvaraista, minkälainen mekanismi on mielekäs.
– Toisille ihmisille jotkut asiat näyttäytyvät mielekkäinä, hyvinä ja omaa hengellisyyttä tukevana, toisille ihmisille sama saattaa näyttää toisenlaiselta. Luterilaisen kirkon perustoiminnassa ei tapahdu tämäntyyppistä valvontaa. Ei ole yhtäläisiä vaatimuksia, että pitää tehdä näin ja siitä seuraa tällaisia asioita. Ei ole sitä tiivistä hengellistä yhteisöä, joka vaatisi tietyllä tavalla toimimisen ja tiukat normit, Linjakumpu sanoo.