Sosiaalityön tutkija Johanna Hurtig katsoo seksuaalirikosten syyteoikeuden vanhenevan liian nopeasti ja kyseenalaistaa, tarvitaanko aikarajoja välttämättä lainkaan. Hurtigilta on juuri ilmestynyt hänen pastori, FM Mari Leppäsen kanssa toimittamansa kirja Maijan tarina. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana (Kirjapaja 2012).
Kirja on ennen muuta kuvaus vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä tapahtuneesta lapsen hyväksikäytöstä ja seksuaalisesta väkivallasta erään uhrin näkökulmasta.
Hurtig tutkii paraikaa laajaa aineistoa liikkeen piirissä tapahtuneista hyväksikäyttötapauksista. Maijan (nimi muutettu) tapauksessa rikosoikeudelliset vastuut ovat jo vanhentuneet ja asiat jäivät tässä mielessä setvimättä.
1970- ja 1980-luvuilla seksuaalirikokset vanhenivat paljon nykyistä nopeammin. Nykyisin syyteoikeus vanhentuu 20 vuodessa teosta, jos kyseessä on törkeä raiskaus tai törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, ja 10 vuodessa, jos kyseessä on raiskaus, sukupuoliyhteyteen pakottaminen tai lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Käytännössä vakavat seksuaalirikokset vanhenevat aikaisintaan uhrin täyttäessä 28.
Johanna Hurtig toteaa Kotimaa24:lle, että seksuaalirikosten vanheneminen tuottaa monille pettymyksiä.
– Monille käy kuten Maijalle, kun uhrin valmiudet ja tietoisuus ovat sillä tasolla, että hän on kypsä lähtemään asioita selvittämään, tapahtumat ovat jo rikosoikeudellisesti vanhentuneet tai juuri vanhenemassa. Tämä ei tunnu oikeudenmukaiselta eikä järkevältä. Vaikka viive vaikeuttaa tutkintaa, moni on vasta vuosia aikuisena elettyään valmis juridiseen prosessiin.
Hän kysyy jopa, tarvitaanko lapsiin kohdistuneissa seksuaalirikoksissa lainkaan aikarajoja. Kyseessä on kuitenkin vakava, useimmiten pitkää toipumista edellyttävä kokemus ja rikos.
Utriainen: Lapsen raiskaus rikoslakiin
Lapin yliopiston rikosoikeuden professori Terttu Utriainen pitää nykyisiä vanhenemisikärajoja kohtuullisen onnistuneina. Vielä 1970-1980-luvuilla lasteen kohdistuneisiin seksuaalirikoksiin puuttuminen oli hyvin vaikeaa toisin kuin nyt, kun ilmoitusvelvollisuus on kattava. Jos tuolloin omat vanhemmat eivät reagoineet, muut mahdollisuudet olivat vähäisiä.
– Koska kyseessä oli asianomistajarikos, jutut saattoivat kuivua kasaan, jos vanhemmat ilmoittivat, että heillä ei ollut mitään vaatimuksia.
Hurtigin mukaan Maijan tarina käy esimerkkinä myös tapauksesta, jossa lastensuojelulakia rikottiin. Kirjassa hämmästellään myös, miksei rikoslaki tunne lapsen raiskausta, vaan vain hyväksikäytön. Esimerkiksi Ruotsissa lapsen raiskaus on laissa. Utriainen olisikin valmis kirjaamaan sen myös Suomen rikoslakiin. Tosin hän muistuttaa, että vastikään muuttuneiden raiskaussäädösten mukaan sukupuoliyhteys lapsiin voidaan tuomita raiskauksena. Rikoslaki puhuu raiskauksesta, jossa uhri ”avuttoman tilan takia on kykenemätön puolustamaan itseään”.
Maijan tarina -kirjassa on myös kohta, jossa Maija menee kertomaan lapsena kokemistaan raiskauksista rauhanyhdistyksen puhujalle, joka on siviiliammatiltaan poliisi. ”Halusin tietää, miten hän uskovaisena poliisina asioista ajatteli.” Puhuja vetosi tekijöiden mahdollisesti pyytäneen tahoillaan tekojaan anteeksi. Kirjan mukaan poliisin vaimo näki Maijan hädän ja ehdotti terapiaa, jossa Maija jo olikin.
Utriaisen mukaan on vaikea arvioida, tekikö poliisi vielä sen aikaisten lakien mukaan virkarikettä. Ehkä Maijan olisi pitänyt mennä puhumaan poliisin virkapaikalle, kun nyt keskustelu tapahtui ehkä ennemminkin poliisin kotona puhujan roolissa. Nykyisin virkarikosten vanhenemisaika on lyhimmillään viisi vuotta.
Kyseessä koko yhteiskunnan ongelma
Johanna Hurtig muistuttaa, etteivät hyväksikäyttöasiat ole mikään lestadiolaisten erityisongelma, vaan asia joka koskettaa yhtä lailla koko yhteiskuntaa.
Vaikka vanhoillislestadiolainen liike on viime vuosina painottanut viranomaisvastuuta, Hurtig toivoo sen rinnalle asioiden huolellista tarkastelua juurta jaksaen. Jos rikosoikeudelliset vastuut ovat vanhentuneet, uhrin odotukset asian käsittelystä kanavoituvat usein yhteisöön. Tämä on myös tärkeää toipumiselle. Hurtigin mukaan yhteisölliset toimintavalmiudet edellyttävät liikkeen perinteiden, opin ja opin soveltamisen, rakenteiden ja ydintoimintojen arviointia. Myösi kirkon, yhteisön ja yhteiskunnan välisiä yhteyksiä olisi hyvä tiivistää. Hurtig muistuttaa, että kehitystä tähän suuntaan jo myös tapahtunut.
Hurtig korostaa ymmärtävänsä hyvin myös sitä suurta joukko lestadiolaisia, jotka kokevat, että liikkeessä on hyvää ja turvallista olla ja elää. Heidän on tuskastuttavaa lukea uutisia liikkeen epäkohdista.
– Mutta esimerkiksi Maijan tarina on kuvaus prosessista, jossa yhteisö toimii uhria vastaan ja tavallaan omille periaatteilleen vastakkaisella tavalla. Tällaista voi tapahtua liikkeessä myös muiden poikkeustilanteiden yhteydessä, kun kohdataan jotain ikävää, esimerkiksi perheväkivaltaa tai avioeroja. Sellainen uskonyhteisö on turvallinen, joka tunnistaa erilaiset todellisuudet, ja asettuu vaikeuksissa olevan rinnalle, tarjoaa lohtua ja edistää oikeudenmukaisuutta.
Lue myös: Raiskatun Maijan tarina on kuvaus ”yhteisöllisestä uhrista”