Johannes Alaranta on kirjoittanut oman henkilökohtaisen tilityksensä siitä, miten hän päätyi, kirjoitettuaan vanhoillislestadiolaista liikettä koskevia näkemyksiään blogiinsa, hoitokokoukseen ja erotetuksi liikkeen puhujan paikalta.
Toivon, että tämä kirja voisi estää edes yhden hengellisen pahoinpitelyn, Alaranta sanoittaa omakustanteessaan Erään prosessin kuvaus.
Kirjansa johdannossa hän toteaa, että hänestä tehtiin se, mistä häntä oli koko lapsuus ja nuoruus varoiteltu: pahoista pahin. ”Haluan, että ulkopuoliset voisivat tajuta, miten vanhoillislestadiolaisuus pahimmillaan toimii. En halua loukata ketään. Jos kaikki aina vaikenevat, mikään ei koskaan korjaudu. Siksi on pakko kirjoittaa.”
Kirjassa käydään läpi, miten vanhoillislestadiolaisesta suvusta tulevasta Alarannasta tuli liikkeen puhuja, miten hän blogissaan alkoi vaatia vanhoillislestadiolaisuuteen avoimuutta ja toi julki omia näkemyksiään ja miten hän oman hoitokokouksensa jälkeen tuli erotetuksi liikkeen puhujan paikalta.
Kirjan antia ovat myös Alarannan näkemykset vanhoillislestadiolaisissa piireissä ilmenneistä hyväksikäyttötapauksista. Hän julkaisee muun muassa kirjeen, jonka Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen ja hän lähettivät vanhoillislestadiolaisen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johtokunnalle 25.4.2010. Kirjeessä kehotettiin hyväksikäyttötapausten avoimeen ja rehelliseen käsittelyyn.
”Otin itsekin yhteyttä SRK:n johtoon ja minulle selvisi hyvin pian, että asioita yritettiin selittää parhain päin eikä vakavaan vastuun kantamiseen ollut valmiutta”, Alaranta kirjoittaa ja kertoo, miten myöhemmin päätettiin lähettää kirje vanhoillislestadiolaisten johdolle. ”Johto otti välittömästi yhteyttä Anttiin ja vaati meitä Ouluun palaveriin. Ilmoitin etten lähde. Antti sitten kai neuvotteli silloisen pääsihteerin Aimo Hautamäen ja SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen tulosta Helsinkiin, jonne lupasin tulla.” Alaranta nauhoitti käydyn keskustelun, jota kirjassa käydään läpi.
Alaranta katsoo ylipäänsä, että hyväksikäyttöihin liittyvät asiat yritettiin ensimmäiseksi hoitaa liikkeen sisäisellä keskustelulla ja oikaisutoimilla. ”Johdon selkeä strategia pitkään oli juuri pyrkiä kyseenalaistamaan ilmiön esiin tuoneiden tutkijoiden osaaminen ja ammattitaito ja siten sivuuttaa koko asia”, hän väittää. ”Olen kuullut useita tapauksia, joissa luotettavaa uskovaista miestä uskotaan ennemmin kuin uhria, joka lestadiolaisuuteen liittyvissä julkisuudessa olleissa tapauksissa useimmiten on tyttö”.
”SRK:n johtomiesten omasta käytöksestä johtuu täydellisesti ja kokonaan se, että julkisuusmylläkkä on jatkunut vuosia. Johtomiehet aiheuttivat itse toiminnallaan sen, että monet syyttömät lestadiolaiset tulivat leimatuiksi. Jos asia olisi hoidettu suoraselkäisesti ja olisi puhuttu alusta pitäen totta, mitään kohua ei olisi koskaan ollut. Siksi tuntui välillä kohtuuttomalta, että meitä tutkijoita syytettiin kaikkien leimaamisesta.”
Alaranta ampuu myös kovilla, kun hän kirjoittaa, miten SRK palkkasi vuonna 2011 selvitysmiehen selvittämään hyväksikäyttöihin liittyvien tapahtumien kulkua. ”Selvitysmies palkattiin minun käsittääkseni puhdistamaan SRK:n maine. Voin olla väärässä. Tietäisin paremmin asian taustat, jos olisin saanut nähdä selvityksen. Sen sisällön perusteella olisi helpompi ottaa kantaa. Selvitys oli salainen. Tietysti”. Alaranta lisää, että noihin aikoihin SRK myös päätti, että arkisto määrätään salaiseksi 70 vuodeksi.
Johannes Alaranta kertoo Kotimaa24:lle, ettei hän enää kommentoi julkisuudessa vanhoillislestadiolaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Hän ei kommentoi enää kirjaansakaan, vaan toteaa, että se puhuu omasta puolestaan.
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen ei tässä vaiheessa kommentoi Johannes Alarannan kirjassaan esittämiä väitteitä.
Otteita Alarannan kirjasta
* Puolustuspoteroihin kaivautumisessa kaikkein rankinta oli minun kannaltani se, että SRK:n pääsihteeri ryhtyi käännyttämään omia vanhempiani minua vastaan. Se on lähes anteeksiantamaton teko.
* Ehkäisyssä käytännön tulkinta on muuttunut rajusti. Vielä enemmän on muuttunut yksittäisten ihmisten suhtautuminen ehkäisyyn. Mitä etelämmäksi Suomessa tulee, sitä pienemmiksi käyvät vanhoillislestadiolaiset perheet. Yhä enemmän on onneksi niitä, jotka itse päättävät ehkäisevätkö vai eivät.
* Äärimmillään seurakuntakäyntien pitkät välit voivat johtaa ”Jumalan valtakunnasta” erottamiseen.
* Minun käsittääkseni lestadiolaisessa ajattelussa syntiluettelolla on hyvin keskeinen sija […] On olemassa luettelo, joka kieltää ihmisiltä monia asioita.
* Yhä enenevässä määrin on myös niitä, jotka suoraan ja rehellisesti myöntävät omistavansa television […] Televisiokiellosta on siis tulossa kuollut kirjain, vaikka SRK:n konttorilta muuta mielellään väitetään.
* Olen hämmästynyt siitä kiivaudesta, jota minä kohtasin. Sain tappouhkauksia. Minut aiottiin hakata suviseuroissa. Miksi? En ole varma, mutta kai sen takia, että sanoin ääneen asioita, joita ei varmaankaan olisi saanut sanoa ääneen. (Nämä reaktiot ovat olleet yksityishenkilöiden reaktioita blogikirjoituksiin)
Lue myös:
Asianajaja: SRK:n selvityksessä ei kyse maineen puhdistamisesta