Seppo Laitanen: Jumalan elävän sanan äärellä tarvitaan etsijän mieltä, ei valmiita vastauksia

Kesällä eläkkeelle jäävä kirkkoherra Seppo Laitanen on palvellut Siilinjärven seurakunnassa lähes koko 40 -vuotisen pappisuransa. "Kahden samassa veneonnettomuudessa hukkuneen nuoren miehen siunaaminen oli vaikea paikka", hän muistelee. Toimituskeskusteluissa hän toisaalta kokee usein saaneensa vahvan kokemuksen siitä, mitä rakkaus on ja miten se näkyy ja tuntuu ihmisten elämässä.

Laitanen vierastaa kirkkoherran toimitusjohtajaroolia ja viihtyy paremmin kentällä kuin hallintovirkamiehenä. Monia kirkollisia uudistuksia hän on pitänyt uransa varrella hyvinä, mutta virsikirjauudistuksessa innokkaalla laulumiehellä oli hiukan nieleskelemistä.

Laitasta surettaa, että ajattelu Raamatun äärellä tuntuu usein ahtaalta ja perinteisten tulkintojen kahleissa olevalta. Hän uskoo, että Jumalan elävä sana puhuu meille yhä, kun tutkimme sitä avoimin sydämin ja rukoillen, uusia raikkaita kysymyksiä esittäen.

Myönteisen elämänasenteen ohjenuorena Laitasella on jo lapsuudessa tutuksi tullut mummon lausahdus liittyen kadonneisiin tavaroihin: Kyllä se tuhkista löytyy, kun mualima pallaa.

Kuka olet? Kuinka pitkän työrupeaman teit kirkon palveluksessa?

– Olen Seppo Laitanen, Siilinjärven seurakunnan kirkkoherra. Jään eläkkeelle kesäkuun alussa täytettyäni 64 vuotta. Tulen toimineeksi seurakunnan papinvirassa kolmea päivää vaille 40 vuotta. Piispa Paavo Kortekangas vihki minut papiksi 4.6.1978. Olen toiminut lähes koko tämän ajan Siilinjärven seurakunnan pappina, lukuun ottamatta kolmea vuotta Riistaveden seurakunnan kirkkoherran sijaisena ja paria muuta lyhyttä poissaoloa. Siilinjärven seurakunnan lisäksi palvelin Karjalan lennoston sivutoimisena sotilaspappina vuosina 1985–2012.

Kerro itsestäsi ja työurastasi

– Olen syntyisin Iisalmesta, edesmenneen Iisalmen maalaiskunnan Runnilta. Olen kolmilapsisen perheen esikoinen. Lapsuuden kosketus hengellisiin asioihin oli äidin opettama iltarukous, joulu- ym. kirkossa käynti aika harvoin pitkän kirkkomatkan vuoksi sekä muutamat seurat kylällä. Kansakoulu antoi hyvät perustiedot Raamatusta, virsistä ja hengellisestä elämästä.

– Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1973 Iisalmen lyseosta. Pari vuotta aiemmin olin kokenut voimakkaan hengellisen heräämisen, joka sitten vei elämäni uusille urille. Lähdin opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistossa ja valmistuin sieltä vuonna 1978. Pyysin vihkimystä Kuopion hiippakunnan piispalta Paavo Kortekankaalta ja myönteisen vastauksen myötä työpaikaksi tuli Siilinjärven seurakunta, jossa myös diakonissa-vaimolleni Eijalle oli paikka tarjolla.

Minkälainen koulutus sinulla on? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämään?

– Opiskelu Helsingissä antoi kohtalaisen hyvät pohjat työtä varten. Työtä ajatellen erityisen suuri merkitys oli Esko Koskenvesan ohjaamilla käyttäreillä Diakonissalaitoksen kirkossa. Opiskelijaseurakunnassa toimiminen oli tulevan työnkin kannalta lähes yhtä tärkeää kuin varsinaiset opinnot.

Mikä on ollut työurasi vaikein paikka?

– Äkilliset kuolemantapaukset tai pienen lapsen hautaan siunaaminen ovat saaneet sanattomiksi. Kahden samassa veneonnettomuudessa hukkuneen nuoren miehen siunaaminen on jäänyt mieleen todella vaikeana paikkana. Ja kyllähän pappi työssään paljonkin joutuu vaikeita asioita kohtaamaan.

Mikä oli erityisen hauskaa tai mukavaa työssäsi?

– Olen nauttinut välittömistä ja avoimista juttelutuokioista ja spontaanista yhdessäolosta ihmisten kanssa. Musiikki ja laulaminen luovat yhteyttä ja läheisyyttä ja niihin liittyy paljon mukavia muistoja. Laulan itsekin paljon, pidän virsistä ja Nuoren seurakunnan veisuista. Siionin virret on minun rukouskirjani.

– Jumalanpalveluksistakin on monia mukavia ja hauskojakin muistoja, olen aina pyrkinyt pitämään niissä myös huumorin mukana. Mukavaa on ollut myös nähdä niin monenlaisia pappeja ja muita työntekijöitä omassa seurakunnassa. Monenlaiset lahjat ovat olleet käytössä ja niistä on saanut paljon iloita.

Millaiset muistot ovat jääneet vahvimpina mieleen?

– Hetket, jolloin on syntynyt todellista yhteyttä toisten kanssa ja sellaista toden ja tärkeän äärellä olemisen tuntua. Toimituskeskusteluissa – niin kastetilaisuuteen, vihkimiseen kuin hautaan siunaamiseen liittyvissä – saa usein vahvan kokemuksen siitä, mitä rakkaus on ja miten se näkyy ja tuntuu ihmisten elämässä.

– Raamattupiirissä ja muissa pienryhmissä on usein ollut vahva elämän eväiden jakamisen tuntu. Seuroista pidän myös paljon, niissä puhuessaan voi samalla aika vapaasti kehitellä eteenpäin jotain vielä puolivalmista ajatusta ja saada ehkä toiselta puhujalta uuden näkökulman samaan teemaan. Harvoin kirjoitankaan seurapuhetta sanasta sanaan, jos kirjoitan ollenkaan.

Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?

– Papin työ kaikkineen on rikasta ja monipuolista. Saa olla tekemisissä ihmisten kanssa. Papin työssä on parhaimmillaan myös vapautta suunnitella ja toteuttaa tekemisiään. Työ on myös oman uskon hoitamisen ja syventämisen jatkuvaa prosessia, kun toisilta kuulemansa voi liittää omaan kokemukseensa.

– Pahimmillaan työ voi tietenkin kääntyä jatkuvaksi itsestään antamisen kierteeksi ja väsyttää loppuun palamiseen saakka. Työajattomuuteen pätee sama: se sopii hyvin papin työhön, mutta voi huonoimmillaan johtaa väsymiseen.

– Kuusi vuotta kirkkoherran tehtävässä on pannut miettimään, voisiko kirkkoherran rooli seurakunnan yleishallinnossa olla nykyistä pienempi ja varsinainen toiminta saisi näin enemmän tilaa. Vierastan sitä, että kirkkoherra olisi jonkinlainen toimitusjohtaja.

Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?

– Papin työ voi olla itsessään myös voimanlähde oman kokemukseni mukaan. Vastapainona työlle ovat olleet sekalaiset harrastukset liikunnan, musiikin ja käden töiden parissa. On jotenkin nurinkurista, että monet työhön liittyvät oivallukset syntyvät silloin, kun on ”vapaalla”.

Miten kirkko on muuttunut sinä aikana, jonka olit siellä töissä?

– Uudistus on seurannut toistaan näinä vuosikymmeninä. Rippikoulu-uudistukset ovat olleet tärkeitä ja vieneet rippikoulua oikeaan suuntaan. Raamatunkäännös 1992 oli tarpeellinen. Virsikirjauudistusta 1986 kritisoin mielessäni edelleenkin kaavamaisuudesta tekstimuutoksissa, uusimmat virret sen sijaan ovat onnistuneita.

– Maaseutuseurakunnassa suuri muutos tapahtui kinkereiden loppumisen myötä 1990-luvun alussa ja toiminta kylillä on sittemmin vähentynyt huomattavasti. Seurat ovat myös vähentyneet, varsinkin kotiseurat, joita aikaisemmin pidettiin usein. Laajemmassa kuvassa kirkon jäsenmäärä on laskenut ja yleiset toimintamahdollisuudet kaventuneet yhteiskunnallisten muutosten myötä.

Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän jatkossa?

– Sanan kirkoksi kutsuttu luterilainen kirkko on vuosikymmenten myötä muuttunut liturgiseen suuntaan. Se on varmasti tervetullut muutos ja liittää meitä lähemmin ekumeeniseen kokonaisuuteen.

– Sanan, Raamatun, toivon silti säilyvän keskeisenä uskon ja elämän eväänä ja runsaassa ja monipuolisessa käytössä. Itseäni se on elättänyt läpi vuosien, nuorena aivan ulkoakin opetelluista tutuista kohdista on löytynyt aina uusia näkökulmia ja raikkautta. Se surettaa, että ajattelu Raamatun äärellä tuntuu usein niin ahtaalta ja perinteisten tulkintojen kahleissa olevalta. Ellei tuollaista kuorta saa rikki, ei pääse myöskään sisällöstä nauttimaan. Valmiit vastaukset eivät meitä ravitse, tarvitsemme uusia kysymyksiä ja avointa etsijän mieltä. Ja kyllä Raamattu, Jumalan elävä sana, puhuu meille yhä, kun sitä avoimin sydämin ja rukoillen tutkimme. Aikoinaan tykkäsin Sanasta elämä -työskentelytavasta ja ennätin vetää kaksi ryhmää, joista iloitsin kovasti.

Minkä viisauden tai elämänohjeen haluaisit jättää kirkossa työskenteleville?

– Nykypäivän vihapuheiden ja muun ahdistavan keskellä olisi hyvä muistaa emeritus arkkipiispa John Vikströmin sanat eräässä lehtihaastattelussa. Hän totesi haastatteluhetken lopuksi, että jos ihmisten tekeminen opetuslapsiksi on tärkeää, yhtä tärkeää on opetuslasten tekeminen ihmisiksi.

– Omaan persoonaani liittyen tärkeä ajatuksen kuulin Matti J. Kuroselta vuosi sitten aamuhartaudessa: Huumori ei ole vain henkisyytemme, vaan myös hengellisyytemme mitta. Ja myönteisen elämänasenteen mittarina mielessäni on vielä lapsena mummoltani mieleen jäänyt sanonta. Kun jokin oli kadoksissa, hän tapasi sanoa: Kyllä se tuhkista löytyy, kun mualima pallaa. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä: Ilman rakkautta kaikki paraskin on turhaa.

Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta? Miksi?

– Parhaiten on jäänyt mieleen pari komentajaa Karjalan lennostossa – heitä ehti minun aikanani olla seitsemän. Vaikutuksen heissä teki luonteva, itseään korostamaton johtaminen. Jotain samanlaista halusin itsekin noudattaa kirkkoherran tehtävässä ollessani.

Mitä harrastat? Mitä aiot tehdä eläkeläisenä?

– Edellisessä pappismatrikkelissa yhtenä harrastuksenani mainitsin ”elämän ryhmätyöt”. Niitä aion jatkaa, elämää aistien ja sitä rakkaaseen Raamattuun peilaten. Lisäksi haluan antaa aikaa sellaiselle, mitä en työelämässä ollessani ennättänyt. Matkailua kotimaassa, nikkarointia, ukkina olemista lapsenlapsille, luonnosta nauttimista.

– Polttopuiden tekemiseen minulla on kolme erilaista halkomakirvestä, ne ovat olleet kovassa käytössä. Avannossa käyn aina silloin tällöin ja palkintokaapissa on neljä mitalia talviuinnin SM-kisoista – siellä mitalin saa jokainen osallistuja.

Kuva: Tuija Hyttinen. Kuva on otettu syksyllä 2016 Tarton Paavalin kirkon vihkiäisjuhlassa.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä