Sukulaiseni kuoli vuosia sitten. Minulta silloisena teologian opiskelijana kysyttiin sopivaa tekstiä kuolinilmoitukseen laitettavaksi.
Olin juuri lukenut Niilo Rauhalan koottujen runojen kokoelmaa Valossa näkyy kirjoitus. Sieltä löytyi pieni kolmirivinen runo, jossa oli oivaltava kielikuva: ”Kipu liikkuu ruumiissani / kuin lintuparvi toukokuisessa ruohossa. / Kesä tulee oudolla tavalla.”
Runo on vuonna 1975 ilmestyneestä kokoelmasta Meren läheisyys.
Runoilija, rovasti Niilo Rauhala, 81, istuu kotonaan Oulun Kaukovainiolla kerrostalon neljännessä kerroksessa ja sanoo, ettei muista runoa. Ei ihme, sillä hän on kirjoittanut paljon. Lisäksi runo – erityisesti hyvä runo – elää omaa elämäänsä ja muuttuu todeksi lukijan mielessä. Runo on tekijästään irtautunut.
Useimmat Rauhalan runot ovat ajattomia. Niiden tunnelma ja maailmankatsomus on ilmaistu varsin niukalla skaalalla. Lintu, meri, valo, pimeys, varjo, kipu, kärsimys, onni, ilo, lapsi. Samat käsitteet rakentavat runon kuvia ja väreilyä.
– Runoissani näkyvät elämä, kokemukset, tunnot, muistot. Runoista näkyy, miten kohtaan elämän, miten näen ajan, ihmiset ja luonnon, miten tulkitsen uskoani ja mikä on tärkeää ja koskettavaa.
Rauhalan mukaan elämä jättää lyriikkaan jälkensä. Hän teki Kemissä pisimmän kirkollisen työrupeamansa sairaalateologina vuosina 1977–1999.
– Sairaalateologin työ on vaikuttanut syvästi minuun ja runoihini. Ihmisten kohtaaminen sairaalassa on tehnyt syvän vaikutuksen. Näin, kuinka ihmiset oppivat hyväksymään osansa. Tärkeää oli kuuntelu. Kohtaamiset tapahtuivat potilaan ehdoilla.
Rauhala kertoo eräästä potilaasta, joka sanoi, että onni olisi sitä, että voisi itse vaihtaa sairaalasängyssä asentoa.
– Niin pieneksi ihmisen onni kutistuu.
Useimmat Rauhalan runot ovat ajattomia. Niiden tunnelma ja maailmankatsomus on ilmaistu varsin niukalla skaalalla. Lintu, meri, valo, pimeys, varjo, kipu, kärsimys, onni, ilo, lapsi.
Niilo Rauhala on kotoisin Kittilästä. Hänen vanhempansa kuuluivat vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Perhe oli Lapin sodan aikana Ruotsissa paossa.
Saksalaiset polttivat Kittilän kirkonkylän, mutta kirkko jäi koskemattomaksi. Samoin Rauhalan kotitalo, joka sijaitsi hieman kauempana.
Kittilässä oppikoulussa oli rehtorina W. R. Rinne, josta myöhemmin tuli ortodoksisen kirkon arkkipiispa Johannes. Hän ja Rauhala ovat sittemmin tavanneet muutaman kerran, vuonna 1990 presidentinlinnassa itsenäisyyspäivän vastaanotolla ja kerran sattumalta lento-asemalla.
Kerran Johannes lähetti Rauhalalle tiedustelun, mitä hän tarkoittaa runollaan Minkä runo tuo, sen saarna vie.
– Ehkä tarkoitan sitä, että jos runo tuo arvostusta maailman silmissä, niin saarnaamalla sitä ei tule.
Rauhala alkoi kirjoittaa runoja 1950-luvun alussa ollessaan oppikoulussa.
– Kukaan ei opettanut minua siihen, eivätkä muut tienneet kirjoittamisestani mitään. Äiti ehkä tiesi, mutta ei hän ainakaan moittinut mitenkään. Kirjoitin aluksi riimirunoja ja opin koko ajan lisää.
Rauhalan tärkeitä runon opettajia olivat runokirjat, erityisesti Kaarlo Sarkian, Uuno Kailaan, Aaro Hellaakosken ja Otto Mannisen kirjoittamat.
– Opin heiltä, millainen runo on, millainen se voi olla, miten runo rakentuu. Vain kirjoittamalla oppii kirjoittamaan.
Rauhala sanoo, että hänellä on kaksi mielenmaisemaa. Toinen on lapsuuden Lappi, erityisesti tunturit, metsät ja suot. Toinen maisema löytyy etelämpää, Kemistä meren rannalta.
Runossa meri on avoin monille tulkinnoille, se on pelottava, rauhoittava ja kirkas, se voi kuvata rakkautta, elämää ja ikuisuutta, se voi olla myös hengellinen vertauskuva.
Rauhala aloitti teologian opinnot 1958. Hän asui lestadiolaisessa ylioppilaskodissa, jossa kohtasi äidinkielenopettajaksi aikovan Leenan (o.s. Tulkki). He avioituivat 1961 ja muuttivat Kemiin 1963.
Opiskeluaikana runojen kirjoittaminen jäi vähemmälle, mutta Kemissä sanat alkoivat taas löytää tietään paperille. Runot tekivät tuloaan.
Kirjailija Antti Hyry luki ystävänsä Niilo Rauhalan runoja ja lupasi lähettää ne Otavaan näytettäväksi. Runoja lukivat Paavo Haavikko ja erityisesti Tuomas Anhava, jota Rauhala pitää tärkeänä opastajanaan moderniin runouteen ja oman lyyrikonäänensä löytymiseen.
Esikoiskokoelma Tähän päättyy kesä ilmestyi 1967. Sen jälkeen ilmestyi kahden vuoden välein kuusi kokoelmaa, jotka tekivät Rauhalasta tunnetun ja merkittävän runoilijan.
Merestä, meren rannasta, sen vaihtelevista maisemista tuli Rauhalan tuntomerkki, näyttämö, jossa hänen sanansa muodostivat omintakeisen lyriikan kuvaston.
– Meren löytäminen oli tärkeää. Runossa meri on avoin monille tulkinnoille, se on pelottava, rauhoittava ja kirkas, se voi kuvata rakkautta, elämää ja ikuisuutta, se voi olla myös hengellinen vertauskuva.
Kemissä Rauhalat asuivat lyhyen matkan päässä merestä. Kun he muuttivat 2008 Ouluun, matka merelle kasvoi useita kilometrejä. Kesäpaikka sen sijan sijaitsee meren ääressä.
Rauhalan runoissa meren äärelle kuuluu usein myös lokki, joka on hänelle runoissa esiintyviä muita lintuja selkeämpi symboli. Lokki on vapauden lintu.
Vanhoillislestadiolaisuudessa kirjallisuus on ehkä suosituin ja harrastetuin kulttuurimuoto. Tärkeitä ovat myös kuvataide ja musiikki.
Niilo ja Leena Rauhalan miniä on Pauliina Rauhala, jonka esikoisromaani Taivaslaulu on kiitetty kuvaus nuoren perheen jaksamisesta vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä sääntöjen ja paineiden edessä. Kirja valittiin Vuoden kristilliseksi kirjaksi vuonna 2015. Rauhalat ovat romaanin lukeneet, mutta eivät käyneet katsomassa sen pohjalta dramatisoitua näytelmää Oulun kaupunginteatterissa.
– Teatteri ja ooppera ovat meille vieraita taidemuotoja, Niilo Rauhala sanoo.
Hän kiittää romaanissa erityisesti avioliiton, perheen ja lasten kuvauksia.
Vanhoillislestadiolaisuudessa kirjallisuus on ehkä suosituin ja harrastetuin kulttuurimuoto. Tärkeitä ovat myös kuvataide ja musiikki. Rauhaloiden kodin seinällä on runsaasti kuvataidetta, muun muassa Kuutti Lavosen työ.
Vaativuudestaan huolimatta varsinkin runous kiinnostaa monia liikkeen parissa, ja moni on myös julkaissut runokokoelman omakustanteena tai jonkin pienen kustantamon kautta. Modernissa runoudessa kieltä voi käyttää avoimemmin ja rikkaammin kuin ehkä uskonnollisessa kielessä muuten.
– Kuitenkaan mitään sellaista en voisi kirjoittaa, joka menee uskon yli tai jota en muutenkaan voi hyväksyä elämässä. Kristillinen elämänkatsomukseni antaa minulle täyden vapauden kirjoittaa omaäänistä lyriikkaa.
Niilo ja Leena Rauhala ovat olleet vanhoillislestadiolaisissa opistoissa vetämässä kirjoittajakursseja.
– Runo on helpompi kuin romaani. Yhteen runoon mahtuu eletty hetki ja laajemmat elämäntunnot. Romaani vaatii pitempää kehittelyä. Tämä ei tarkoita, etteikö runonkin tekemiseen voisi myös mennä paljon aikaa.
Rauhala sanoo, että runot voivat parhaimmillaan avata toivon ovea. Hänen runonsa esimerkiksi ovat tuoneet lohtua potilaille sairaalassa.
Niilo ja Leena Rauhalan miniä on Pauliina Rauhala, jonka esikoisromaani Taivaslaulu on kiitetty kuvaus nuoren perheen jaksamisesta vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä sääntöjen ja paineiden edessä.
Kuuluminen kirkon suurimpaan herätysliikkeeseen on ollut olennainen osa Niilo Rauhalan laajaa kirjallista toimintaa. Se näkyy myös hänen modernissa runoudessaan, jos vain osaa etsiä.
Esimerkiksi hänen runonsa Onnittelen teitä lapset vuodelta 1973 on vahva kannanotto silloiseen aborttikeskusteluun ja vanhoillislestadiolaisten suuriin perheisiin kohdistuneeseen arvosteluun.
Rauhalan runoutta on arvostettu kirkollisen yleisön ulkopuolella, mutta myös kirkossa. Hänet on kutsuttu mukaan viime vuosikymmenten merkittäviin uudistuksiin. Hän pitää työtään Raamatun, virsikirjan, kirkkokäsikirjan ja Ruotsin kirkon virsikirjan suomennoksen parissa suurena ja arvokkaana tehtävänä.
Esimerkiksi virsikirjakomiteassa hän työskenteli yhdessä Anna-Maija Raittilan kanssa, jonka runoilijan tie muistuttaa paljon Rauhalan kulkemaa tietä. Vapaan runouden lisäksi kummallakin on mittava ura kirkollisten tekstien, laulujen, virsien ja kirjallisuuden parissa.
– Virsikirjakomiteassa meillä oli hyvä henki ja työskentelimme toisiamme kunnioittaen.
Nykyisessä virsikirjassa on 13 Rauhalan virttä, hänen tekemänsä lisäsäkeistö viidessä virressä. Hän on suomentanut 14 virttä, uudistanut 55 virttä ja muokannut useita kymmeniä virsiä. Virsikirjan lisävihkossa on kolme Rauhalan suomennosta.
Rauhala sanoo, että monet kirkon perinteiset käsitykset ovat muuttumassa ja ristiriitaiset ilmiöt ovat tulleet osaksi kirkkoa, joka myötäilee yhteiskunnan kehitystä.
– Kirkon piirissä monet muutkin näkevät maallistumisen piirteitä. Tärkeintä on kuitenkin se, että Jumalan sana saa puhutella ihmistä ja että Raamatun arvovalta säilyy.
Vaikka vanhoillislestadiolainen liike on Niilo Rauhalan hengellinen koti, hän sanoo iloitsevansa kaikesta yhteistyöstä pappina ja runoilijana kirkon työssä ja tehtävissä.
– Luterilainen kirkkomme on meille rakas ja tärkeä.
Kuva: Olli Seppälä
Katso videolta, kuinka Niilo Rauhala lukee 50 vuotta sitten ilmestyneeltä esikoiskokoelmaltaan runon: ”…uskominen, se on ainoa mielekäs paikka, kun kaikki kieppuu ja huojuu”.