Rovasti Kari Pekka Kinnunen on valmis vihkimään sateenkaaripareja, ja nyt hän kertoo, millainen tie

Viime keväänä Kari Pekka Kinnunen matkusti kirkolliskokoukseen Turkuun yllään valkoinen t-paita. Paidassa oli iskulauseita. Vihimme, siunaamme, luki selkämyksessä.

Kyseessä oli tempaus, jossa joukko sateenkaariparien vihkimiseen valmiita pappeja lähti tapaamaan kasvotusten kirkolliskokouksen edustajia.

Vantaan Korson seurakunnasta kahdeksan vuotta sitten eläkkeelle jäänyt kirkkoherra Kinnunen oli mukana, sillä hän oli päätynyt siihen, että samaa sukupuolta olevien parien pitää saada mennä kirkossa naimisiin.

Matka tähän pisteeseen on ollut pitkä sekä yhteiskunnassa että Kari Pekka Kinnusen, 71, pään sisällä. Tässä haastattelussa Kinnunen kertoo, miten hänen homoseksuaalisuuteen liittyvät ajatuksensa ja tunteensa ovat vuosikymmenten varrella muuttuneet.

Unessa tuntematon homoseksuaali mies ahdisteli minua. Herätessäni ajattelin, että jos niin käy joskus oikeassa elämässä, lyön niin kovaa kuin jaksan ja juoksen karkuun.

Kun Kari Pekka Kinnunen oli 16-vuotias, hän näki unen. Se on hänen ensimmäinen selkeä homoseksuaalisuuteen liittyvä muistikuvansa.

– Unessa tuntematon homoseksuaali mies ahdisteli minua. Herätessäni ajattelin, että jos niin käy joskus oikeassa elämässä, lyön niin kovaa kuin jaksan ja juoksen karkuun.

Kinnunen oli kasvanut Helsingissä. Hän tiesi, että keskustan lähellä Mäntymäellä miehet saattoivat tavata toisiaan. Puheiden perusteella he tekivät keskenään jotain inhottavaa.

Homous tuli lähelle ensi kerran Kinnusen ollessa 20-vuotias. Hän oli alkanut opiskella teologiaa ja saanut opiskelukavereista hyviä ystäviä. Eräänä päivänä yksi heistä kertoi olevansa homo.

Elettiin 1960-luvun loppua. Homoseksuaalisuus oli Suomessa vielä rikos ja sairaus. Ystävässä ilmiö sai kuitenkin toisenlaiset, myönteiset kasvot.

– En pystynyt hänen taipumustaan sisäisesti ymmärtämään, mutta minun ei tarvinnut lyödä eikä juosta pakoon. Tiesin olevani hetero, jolla oli homo ystävä.

1970-luvun alussa lehdet julistivat skandaalina, että Helsingin Vanhassa kirkossa oli poikatyönohjaajana homomies. Kari Pekka Kinnunen ei tuntenut miestä eikä kyseistä seurakuntaa. Hän ei myöskään ollut kasvanut homokielteisessä uskonnollisessa yhteisössä.

Silti hän oli valmis hyväksymään sen, ettei mies voinut jatkaa työssään. Nuorten vanhemmat eivät olisi voineet pitää häntä pojille sopivana roolimallina.

Halusin, että jokainen kirkon työhön valmistuva olisi kohdannut tämän asian kasvotusten ja pelkäämättä.

1970-luvun loppupuolella Kinnunen aloitti työt Seurakuntaopiston opettajana Järvenpäässä. Nuoriso- ja diakoniatyöhön opiskelevien aineisiin kuului sielunhoito. Kinnunen alkoi kutsua jokaiselle kurssilleen yhden tuntemansa homon tai lesbon kertomaan, mitä oli olla kristitty homo ja elää kaapissa.

– Halusin, että jokainen kirkon työhön valmistuva olisi kohdannut tämän asian kasvotusten ja pelkäämättä. Muutama teologituttavani kysyi, kuinka uskallan. Se oli yllätys. En enää siinä vaiheessa kokenut tekeväni mitään erityistä.

Toisaalta Kinnunen muistaa olleensa itsekin varovainen vielä 1980-luvun puolivälissä. Kun kristittyjen homojen piiri Malkus pyysi häntä iltaansa kertomaan bibliodraamasta, hän suostui kyllä mielellään. Samalla mielessä kyti leiman pelko: luultaisiinko häntäkin homoksi?

Kinnunen pyysi, ettei hänen nimeään pantaisi illasta kertovaan lehti-ilmoitukseen.

Ajattelunsa muuttumiseen Kinnunen liittää myös naispappeuskeskustelun tihentymisen 1980-luvulla. Tutut teologinaiset olivat maistereita ja lehtoreita, ja Kinnunen puolsi naisten pappeutta. Hän ei kuitenkaan kokenut asiakseen ryhtyä taistelemaan sen puolesta.

Tarvittiin taas asian tuleminen liki. Kun Kinnunen vuonna 1984 sai tyttärensä ensi kertaa syliinsä, hän kanniskeli lasta sairaalassa ja puheli tälle, kuinka hienoa on syntyä Suomeen. Täällä tytöllä olisi mahdollisuudet mihin tahansa!

– Sillä hetkellä tajusin, että jos hän haluaisi papiksi, se ei onnistuisi. Aloin kannattaa naispappeutta aktiivisesti.

{kuva_27016c96-0fb1-4026-87d1-beaea341985e}

Vähemmistöjen asiaa kirkossa ajava Tulkaa kaikki -liike perustettiin vuonna 2005. Kinnunen lähti toimintaan heti. Vuosina 2008–2011 hän oli liikkeen kirkolliskokousedustaja.

Kinnunen alkoi tulla tunnetuksi seksuaalisen yhdenvertaisuuden puolestapuhujana. Ihmiset ryhtyivät ottamaan yhteyttä.

Eräässä puhelussa vanhempi mies kertoi elävänsä Pohjanmaalla parisuhteessa miehen kanssa. Soittaja piti selvänä, ettei häntä siunattaisi haudan lepoon muiden kristittyjen arvoisesti. Mies oli lukenut Kinnusen mielipidekirjoituksen lehdestä ja kysyi, voisiko tämä tulla siunaamaan hautaan hänet tai hänen kumppaninsa, kun aika on.

– Mietin, kuinka tuollainen kokemus oli mahdollinen tässä kirkossa. Mies joutui kokemaan, että Jumalan täysi siunaus kiellettäisiin häneltä seksuaalisen toisenlaisuuden takia jopa hautajaisissa!

Kymmenen vuotta sitten Kinnusen seurakunnassa työskenteli nuorisopappina Laura Mäntylä, joka tuli tunnetuksi ensimmäisenä julkisuudessa homoseksuaalisuudestaan puhuneena pappina. Mäntylä kertoi ennakkoon esimiehelleen, että oli lupautunut tv:n Inhimillinen tekijä -ohjelmaan puhumaan aiheesta.

– Toivotin hänelle kaikin tavoin siunausta tähän tehtävään, jonka hän koki omakseen. Olin valmistautunut seisomaan hänen rinnallaan, jos seurakunnassa olisi tapahtunut hylkimistä. Mutta en huomannut mitään sellaista. Ajat olivat muuttumassa.

Kinnusen mieleen on jäänyt myös iäkäs nainen, nyt jo edesmennyt, joka tuli kerran arkaillen puhumaan hänelle ja pelkäsi tehneensä vakavan synnin. Nainen kertoi lukeneensa vankileirillä Siperiassa haudatuille Herran siunauksen, kun saatavilla ei ollut pappia, joka olisi voinut siunata vainajat.

– Minua kosketti hurjan syvästi, että toinen kysyy, onko hän toiminut väärin, kun on tehnyt ihmisille viimeisen palveluksen. Kiitin häntä, että hän oli toteuttanut Jumalalta saamansa pyhän tehtävän.

Kirkossa kiihkein keskustelu alkoi jälkijättöisesti. Emme olleet valmistautuneet muutokseen.

Eläkkeelle Kari Pekka Kinnunen jäi vuonna 2011. Samoihin aikoihin päättyi hänen kautensa kirkolliskokouksessa, joka oli juuri hyväksynyt laihan kompromissin: parisuhderukouksen samaa sukupuolta olevien kanssa ja puolesta. Yhteiskunta puolestaan valmistautui muuttamaan avioliittolakia.

Tämän vuosikymmenen alussa Kari Pekka Kinnunen ei vielä uskonut, että kirkko tulisi koskaan suostumaan homojen avioliittoon. Hän ajatteli, ettei lähde edes ajamaan niin mahdottomalta tuntuvaa asiaa.

Vuonna 2013 eduskunta hyväksyi uuden avioliittolain kiivaan keskustelun jälkeen. Sittemmin mielipiteet ovat muuttuneet nopeasti koko yhteiskunnassa.

– Kun ratkaisu oli tehty, ilmasta tuli raikkaampaa. Kiistely jäi taka-alalle. Kirkossa kiihkein keskustelu alkoi kuitenkin jälkijättöisesti. Emme olleet valmistautuneet muutokseen.

Kirkon tämänhetkistä suhtautumista asiaan Kinnunen vertaa epäkunnossa olevaan liikennevalotolppaan: Se on odotuksen tilassa ja pysähtynyt näyttämään keltaista. Hetkittäin se vilkuttaa vihreää tai voimakasta punaista. Mikään signaali ei ole selkeä.

On falskia sanoa, että me suhtaudumme homoseksuaaleihin täysivaltaisina seurakuntalaisina. Emme suhtaudu!

Kinnunen ei ole halunnut jäädä odottamaan. Joitakin vuosia sitten hän huomasi, ettei hänellä ollut perusteita, joiden nojalla hän voisi rukoilla rekisteröityjen parisuhteiden puolesta mutta torjua samaa sukupuolta olevilta avioliitot.

– Uskon vakaasti, että Jeesus sanoisi: sallikaa näiden parien tulla luokseni.

Kinnusen mukaan on selvää, että Raamattu puhuu aikansa homoseksuaalisuudesta kielteisesti.

– Mutta ei Raamattu ota ollenkaan kantaa sellaiseen homoseksuaalisuuteen, jossa parit sitoutuvat pysyvästi toisiinsa ja kiittävät Jumalaa puolisostaan. Alkukirkon ajan kritiikki oli jossain määrin samanlaista kuin se, joka nykyään nousee esiin #metoo-liikkeen ja pedofiliarikosten yhteydessä.

Kirkossa on tällä hetkellä satakunta pappia, jotka ovat kertoneet olevansa valmiita vihkimään sateenkaaripareja avioliittoon. Vähän yli sata samaa sukupuolta olevaa paria on vihitty tai siunattu kirkollisesti.

Vaikka Kinnunen ei ole vielä toimittanut yhtään vihkimistä, hän on päättänyt olla siihen valmis. Syy on sama kuin afroamerikkalaisella ihmisoikeusaktivistilla Rosa Parksilla, joka vuonna 1955 kieltäytyi antamasta bussissa paikkaansa valkoiselle miehelle. Silloin oli sen taistelun aika ja nyt tämän, Kinnunen ajattelee.

– Piispat ovat varoittaneet meitä pappeja istumasta sille bussin penkille, jossa lukee: ”minä vihin”. Me istumaan valmiit olemme kirkollisesti kansalaistottelemattomia, koska me näemme tämän asian toisin, emme ajan hengen takia, vaan teologisesti.

Kinnusen mukaan pappeja vedetään kahteen suuntaan. Papeilla on yhteiskunnan ja kirkkojärjestyksen antama oikeus ja velvollisuus vihkiä ne, jotka sitä pyytävät. Kirkossa avioliittoon vihkimisen edellytykset ovat vain seurakunnan jäsenyys ja rippikoulun käyminen.

Samalla esimiesasemassa olevat piispat vetoavat, että papit eivät toimittaisi samaa sukupuolta olevien vihkimisiä.

Kinnunen toteaa, että hän näkee asian näin ja joku toinen toisin. Molemmat katsovat toteuttavansa Jumalan käskyä.

Se, että homoseksuaalit olisivat kirkossa samanarvoisia kuin muut, ei kuitenkaan Kinnusen mukaan pidä paikkaansa.

– On falskia sanoa, että me suhtaudumme homoseksuaaleihin täysivaltaisina seurakuntalaisina. Emme suhtaudu!

{kuva_298f2782-20d3-4699-8fdb-5f9c4b401ead}

Kari Pekka Kinnunen ymmärtää kyllä, miksi laiva on hidas kääntymään. Seksuaalisuus ja usko ovat ihmisessä samalla syvyystasolla olevia asioita, eivätkä ne ole ihmisen hallinnassa. Mysteerit ovat sekä ihastuttavia että pelottavia. Kinnusen mielestä muutoksen vastustamisessa on kyse puolustautumisesta.

– Seksuaalisuus on ihmisessä niin suuri voima, että monet tarvitsevat suuret turvarakennelmat takaamaan, ettei se muutu.

Ei Kinnunen itsekään kaikkeen ole valmis. Hän ei esimerkiksi vielä oikein osaa puhua muista sukupuolista kuin naisista ja miehistä. Kinnunen suunnittelee lukevansa Setan sivuilta sukupuolen moninaisuuteen liittyviä termejä, sillä ne ovat hänelle vieraita. Ehkä niihinkin pitää vielä ottaa kantaa, mutta tällä hetkellä energia riittää avioliiton puolesta toimimiseen.

Kinnuselle ajatusten muuttaminen on ollut ehkä helpompaa kuin monelle muulle. Sekä hänen persoonansa että hengellinen ympäristönsä ovat tukeneet herkkyyttä muutokseen.

Kinnunen on viihtynyt hiljaisuuden liikkeessä, Taizé-piireissä ja Tuomasmessussa. Hänen tärkein hengellinen yhteisönsä on tätä nykyä herännäisyys. Siellä on ollut tilaa kysellä ja pohtia.

Ihmisenä Kinnunen pitää itseään elastisena ja rytmiltään nopeana. Siksi hengellisyyskin on hänelle seikkailu uusien löytöjen pariin.

– Kirkon uskossa on monta kohtaa, joita en ymmärrä. Menen niistä kohteliaasti kumartaen ohi tai jään kamppailemaan niiden kanssa jaakobinpainiani. Innostun, kun löydän uutta. En ole apologeetta, puolustaja. Olen uudisraivaaja, joka on rajoilla katsomassa, mitä siellä kasvaa.

Nyt uusia versoja nousee voimalla. Kari Pekka Kinnunen uskoo, että 10–20 vuoden päästä ihmiset ihmettelevät, miten homoseksuaalisuudesta ajateltiin tällä vuosikymmenellä.

Siksi Kinnunen uskaltaa tavoitella sitä, että kaikki ovat kirkossa saman rakkauden ja uskollisuuden lain alaisia.

– Unelmoin ja toimin sen puolesta, että kirkossa ei olisi enää erillisiä penkkejä homoille ja heteroille.

Haastattelu on julkaistu alun perin Kotimaa-lehdessä 17.1.2019.

Kuvat: Jukka Granström

Lue myös:

Kaksi vuotta uutta avioliittolakia – ainakin 61 pappia on vihkinyt tai siunannut sateenkaaripareja

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

Edellinen artikkeliKommentti: Kiitos, Porvoon piispaehdokkaat – vastasitte yhteen kysymykseen ja tulitte kertoneeksi itsestänne paljon
Seuraava artikkeliArkkipiispa Luoma patriarkka Kirillin vieraana Moskovassa – toivoi katkenneiden oppikeskustelujen jatkuvan

Ei näytettäviä viestejä