Vuonna 1999 hyväksytty Katekismus on eriparinen kirkon omien kannanottojen kanssa. Katekismuksessa synti on ihmisen henkilökohtainen ongelma, kirkon kannanotot huomioivat maailman pahoinvoinnin, kirjoittaa kirkkoherra Tuomas Hynynen.
Viime vuosina olen tehnyt väitöskirjaa ja lukenut sitä varten paljon Katekismusta. Mitä enemmän olen lukenut, sitä enemmän olen alkanut ihmetellä Katekismuksen antamaa kuvaa synnistä ja uskosta.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uudistettu Katekismus hyväksyttiin vuonna 1999. Sen kirjoitti piispa Eero Huovisen johtama työryhmä. Katekismuksen pitäisi kertoa, mitä kristillinen usko on. Kirjan esipuheessa todetaan, että Katekismuksen tarkoitus on ”ohjata meitä elämään uskossa Jumalaan ja rakkaudessa toinen toiseemme”. Silti Katekismukselle ei tunnu olevan juuri käyttöä edes kirkon omissa kannanotoissa, joihin olen perehtynyt väitöskirjaa tehdessäni.
Katekismuksessa synti on typistetty henkilökohtaiseksi ongelmaksi. Synti aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä ja erottaa ihmisen elämän lähteestä, Jumalasta. Vastaus on Kristuksen sovitustyö: Jumala antaa kaikki synnit anteeksi jokaiselle pyytävälle eikä muistele pahuuttamme.
Kirkon ilmasto-ohjelma kertoo synnin seurauksista selkeämmin kuin Katekismus
Reformaattori Martti Lutherin tavoin synnissä ja syyllisyydessä rypevälle lukijalle tämä on tietysti suuri ilosanoma. Ongelmallista kuitenkin on, että Katekismus ratkaisee synnin sillä, että syntinen saa anteeksiannon. Ihmisiä kutsutaan miettimään synnin ongelmaa, ei toimimaan sen ratkaisemiseksi. ”Meitä vedetään toisaalta kohti pimeyttä ja syntiä, toisaalta kohti valoa ja uskoa. Emme ymmärrä, miksi Jumala ei päästä meitä rauhaan pahan vallalta”, Katekismus toteaa ja jättää kertomatta, että synti saa aikaan pahoja seurauksia toisten ihmisten elämässä ja luomakunnassa.
Toki Katekismus muistuttaa pahojen tekojemme kielteisistä vaikutuksista. ”Ihmisen ja elämän vahingoittaminen on asettumista Jumalaa ja hänen luomistyötään vastaan. Käskyjen rikkomisella on seurauksia paljon laajemmalle kuin ihmiseen itseensä”, kirja toteaa. Tällaisissa kohdissa varmaankin puhutaan synnistä, vaikkei sanaa synti näissä yhteyksissä käytetäkään.
Selkeämmin synnin seurauksista kerrotaan esimerkiksi Kirkon ilmasto-ohjelmassa vuodelta 2008. Siinä synnistä seuraa muun muassa luomakunnan pahoinvointia. Vuonna 2010 tekemässään kannanotossa ruokaturvan puolesta piispat kuvaavat synnin Jumalan tahdon vastaisena olosuhteena, joka vahingoittaa yhteistä hyvää ja uhkaa ihmisarvoista elämää.
Ihminen jää Katekismuksessa passiiviseksi koettelemusten kestäjäksi
Maailman hätää tarkastellaan Katekismuksessa ihmisen oman todellisuuden näkökulmasta. Köyhyys ja lähimmäisen kärsimys eivät saa ihmisiä taistelemaan köyhyyden poistamiseksi, vaan epäilemään Jumalan hyvyyttä oman pään sisällä. Ihmisiä liikkeelle saava voima ei ole Katekismuksessa kiitollisuus vaan velvollisuudentunto: ”Jumalan hyvyys velvoittaa meidät jakamaan omastamme ja huolehtimaan siitä, että kaikilla on riittävä toimeentulo”.
Kun kuitenkin Jumala yksin vaikuttaa kaiken hyvän, ihminen jää Katekismuksessa passiiviseksi koettelemusten kestäjäksi. Luterilainen lukija tietää, etteivät omat hyvät teot voi edistää pelastusta millään tavalla. Katekismuksen ilmaisut saattavat olla opillisesti hyvin luterilaisia, mutta taisteluun maailman kärsimystä vastaan Katekismus ei kannusta.
Kirkon ilmasto-ohjelma sen sijaan muistuttaa, että ihmiset saa liikkeelle pelastusta seuraava kiitollisuus. ”Osallisuus sovituksesta vapauttaa ihmettelemään, ylistämään ja vaalimaan Jumalan suuria luomistekoja. Luomakunnan vaiheet ja ihmiskunnan historia luomisesta lopulliseen vapautuksen päivään saakka liittyvät yhteen.”
Minne vapautuksen teologia ja ekoteologia unohtuivat Katekismuksesta?
Katekismus puhuu luonnon tuhoamisesta varsin ihmiskeskeisesti todetessaan, että se on varastamista tulevilta sukupolvilta. Toki huoli omista jälkeläisistä voi motivoida keskiluokkaista suomalaiskristittyä enemmän kuin sulavalla jäätiköllä pyristelevä jääkarhu. Vuonna 2001 julkaistu Ympäristödiplomin käsikirja ja vuonna 2005 ilmestynyt Kansalaisvastuun katekismus muistuttivat, että luonnolla, kasveilla ja eläimillä on itseisarvo. Luonnon arvo ei tyhjene siihen, kuinka hyödyllinen se on ihmiselle.
Viimeistään vuoden 2012 Ympäristödiplomin käsikirja irtautuu luterilaisesta ajattelusta, jossa ympäristövastuu kuuluu maalliseen regimenttiin ja lain saarnan piiriin: ”Ei ole enää mahdollista sanoa, että ympäristötyö on jotain kehällistä, josta voi tiukkoina aikoina luistaa. Ympäristövastuun perusteet nousevat uskostamme kolmiyhteiseen Jumalaan.”
Minne vapautuksen teologia ja ekoteologia unohtuivat Katekismuksesta? Teologian tohtori Tapio Saranevan vuonna 1991 ilmestynyt kirja Oikeudenmukaisuuden nälkä nosti esiin vapautuksen teologian haasteita Suomen kirkolle. Kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyön julkaisu Ihmisiksi luomakunnassa vuodelta 1997 kutsui asettamaan köyhät etusijalle ja muistutti, että ”koemme Jumalan läsnäolon samaistuessamme kärsiviin ja osallistuessamme heidän taisteluunsa epäinhimillistäviä ja maapalloa tuhoavia voimia kohtaan”.
Kirkon ilmasto-ohjelma on teologialtaan huomattavasti lähempänä ekoteologista traditiota kuin periluterilaista ympäristökysymysten sijoittamista maallisen regimentin ja lain saarnan piiriin.
Usko on muuttunut eettisesti yhdentekeväksi
Piispojen kannanotto ruokaturvan puolesta ei ole luterilaisittain tulkittuna kovinkaan uskonnollinen. Vapautuksen teologian näkökulmasta siinä kuitenkin tehdään pelastusta todeksi: kirkolla ei voi olla muuta sanomaa kuin että ruokaturvan puolesta on toimittava yhdessä, nopeasti ja päättäväisesti. Arkkipiispa John Vikströmin on todettu liittyneen vapautuksen teologian diskurssiin puhuessaan kansainvälisestä vastuusta.
Kun usko on irrotettu sen aikaan saamasta kiitollisuudesta, usko on muuttunut eettisesti yhdentekeväksi. Kirkon kannanottoihin ja opetukseen on viime vuosikymmeninä mahtunut kuitenkin valtava kirjo ekoteologista ja vapautuksen teologista aineistoa.
Olisiko jo aika päivittää Katekismusta niin, että tämä kirkon opetuksen teologinen rikkaus mahtuisi myös siihen?
Kirjoittaja on Lopen seurakunnan kirkkoherra, joka viimeistelee sosiaalietiikan väitöskirjaa opin, uskon ja etiikan käsitteistä kirkon eettisissä kannanotoissa.
Kuva: Westend61/ Lehtikuva/Skabarcat. Espanjan Kataloniassa 1 200 mustunutta ristiä edustavat hehtaareja, jotka tuhoutuivat alueen rajuissa metsäpaloissa vuonna 2015. Muistoalueen perusti palomies Marc Sellares.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.