Ei tuntunut paljon missään.
Kun Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramies sai lokakuussa 2013 tiedon Tampereen tuomiokapitulista, että häneltä on otettu pois pappisoikeudet, niin tunne yllätti hieman hänet itsensäkin.
Ei tuntunut paljon missään.
Tai ehkä hieman harmitti asian vuoksi, mutta olihan hän osannut ennakoida, että niin siinä kävisi.
Niin oli käynyt hänen edeltäjälleenkin.
– Olin nähnyt mitkä asiat ovat nykykirkossa ratkaisevia. Niitä eivät suinkaan ole teologia tai hengellisyys, vaan hallinto, ja se mihin ajan henki milloinkin vie. Teologisia argumentteja ei juuri kuunnella eikä teologisia keskusteluja haluta käydä.
Soramies ajatteli, että hän on elämäntyönsä tehnyt mies, poikansa vihkinyt ja lastenlapsensa kastanut, ei hänellä ole oikeasti mitään menetettävää.
– Erottamispäätös ei lisännyt kunnioitustani tuomiokapitulia kohtaan. Sama kapituli oli antanut minulle pari vuotta aikaisemmin rovastin arvon ja erikseen työstäni kiittäen. Ja nyt olin ilmeisen sopimaton papiksi. Ajattelin, että mahtaako olla itkemisen arvoinen asia.
– Omasta mielestäni en ole missään kohdin luopunut siitä, mitä aikanani pappisvihkimyksessä lupasin. Soramies sanoo.
– Pidin erottamispäätöstä epäreiluna, vaikka onhan se johdonmukaista systeemin kannalta.
Tapaamme Soramiehen kanssa Helsingissä Kotimaan toimituksen naapurikorttelissa, jossa sijaitsee entisessä pankkihuoneistossa Luther-säätiön toimintakeskus Koinonia.
15 vuotta sitten Luther-säätiö kokosi uusia tunnustuksellisia jumalanpalvelusyhteisöjä. Luther-säätiöstä tuli valtakunnallisesti tunnettu toimija. Risto Soramiestä kutsutaan usein Luther-säätiön piispaksi, mitä hän ei ole, vaan hän on Lähetyshiippakunnan piispa. Luther-säätiö on yksi, joskin suurin ja merkittävin, Lähetyshiippakunnan taustayhteisöistä. Muut kolme taustayhteisöä ovat alueellisia jumalanpalvelusyhteisöjä.
Taustayhteisöt ovat itsenäisiä yhdistyksiä tai säätiöitä, jotka toimivat hiippakuntaan liittyneiden seurakuntien työntekijöiden työnantajina ja vastaavat seurakuntien taloudenhoidosta.
Teologimatrikkelissa Risto Soramies ilmoittaa ammatikseen lähetyssaarnaaja.
– Se minä olen, ihan klassisessa merkityksessä. Ja olen tavallaan vieläkin.
Soramies työskenteli lähetystyössä noin 40 vuotta islaminuskoisten keskuudessa ensin Saksassa ja sittemmin Istanbulin luterilaisen seurakunnan johtajana vuoteen 2011 asti. Aluksi hän sai ”lähetyspastorin” koulutuksen Kansanlähetyksessä, luterilaisen kirkon papiksi hänet vihittiin 1985.
Eläkkeelle Soramies siirtyi vuoden 2012 alussa. Pian tämän jälkeen häntä kysyttiin Lähetyshiippakunnan piispaksi. Sellaista puhetta hän oli kuullut vielä Turkissa ollessaan.
– Aluksi ajatus tuntui täysin mahdottomalta. Halusin olla solidaarinen Kansanlähetykselle.
Suomessa Soramiehen kaksi aikuista poikaa olivat toisistaan riippumatta liittyneet Luther-säätiön seurakuntiin. Toinen Kouvolassa, toinen Tampereella. Soramies kertoo hieman jarrutelleensa poikiaan.
– Heidän valintansa vaikutti minuun ja vaimooni, sillä seurakunnat tulivat tutuiksi ja näimme kuinka vakavasti otettavalla tavalla asioita hoidettiin. Aluksi suhtauduin toimintaan epäilevästi sekä strategisista että teologisista syistä. Vakuutuin kuitenkin pian ja tajusin että kyse ei ole huuhaasta, vaan vakavasti otettavien kavereiden toiminnasta. Kaverit olivat täyspäisiä ja heidän toimintansa pohja teologisesti kestävä.
Piispaksi Soramies vihittiin toukokuun alussa 2013. Hän tiesi, että se on vakava paikka ja hänen siihenastinen elämäntyönsä voitaisiin pyyhkäistä pöydältä. Häntä voitaisiin syyttää myös virka-aseman anastuksesta.
Soramiehen mukaan ensin Luther-säätiö ja sitten Lähetyshiippakunta rikkoi Suomessa kirkollisen ajatus- ja hallintokuvion. Se miten asiat olivat aina olleet, asetettiin kyseenalaiseksi.
– Lähtökohta ei silti ollut tämän kuvion rikkominen, vaan pitäytyminen kirkon teologisiin tuntomerkkeihin. Luther opettaa, että niitä on seitsemän: Jumalan sana, kaste, ehtoollinen, avainten valta eli synninpäästö, virka, julkinen jumalapalvelus ja risti.
Soramies nimeää Lähetyshiippakunnan hengelliseksi isäksi ja teologisen perustan luojaksi Simo Kivirannan. Häneltä on myös peräisin ajatus, että kenelläkään Suomessa ei olisi yli tunnin matkaa tunnustukselliseen jumalanpalvelukseen.
– Kiviranta ammensi luterilaisesta perinteestä, jonka kaikki teologit Suomessa tuntevat.
Luther-säätiö lähti liikkeelle jumalanpalvelusyhteisöistä, joista tuli seurakuntia, jotka tarvitsivat pappeja. Kun kirkko ei enää suostunut vihkimään heitä – Soramies puhuu ordinaatiosaarrosta – alkoivat säätiön omat pappisvihkimykset Ruotsissa – saarto murrettiin.
Pian heräsi myös tarve omalle piispalle, joksi valittiin Matti Väisänen, hänkin pitkän päivätyön Kansanlähetyksessä tehnyt. Aluksi Väisänen oli Ruotsin ja Suomen yhteisen lähetyshiippakunnan piispa. Vasta Soramies vihittiin pelkästään uuden vastaperustetun Suomen Lähetyshiippakunnan piispaksi.
– Hengellinen elämä rakentuu seurakunnassa ja armonvälineitten äärellä, se on tehtävä selväksi. Ei saa häpeillä tai salailla. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Jokainen tietää mistä on kyse, Soramies linjaa.
Soramiehen mukaan omien seurakuntien perustamisen taustalla on kysymys, mihin seurakuntiin tunnustuksellisina itseään pitävien kristittyjen lastenlapset voivat liittyä, sillä kaikkialla joutuu pettymään.
– En väitä ettei kirkossa olisi yhtään hyvää seurakuntaa tai pappia, mutta kaikki on epävarmaa, jos etsii luterilaisen tunnustuksen pohjalla olevia jumalanpalveluksia ja seurakuntia. Halusimme rakentaa seurakuntia lastenlapsillemme, lapsillemme ja myös itsellemme.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirasta erottamisen jälkeenkin Risto Soramies on rovasti, sillä rovastin arvonimen poisottamiselle ei ole olemassa käytäntöä.
Soramies on myös evankelis-luterilaisen kirkon jäsen.
– Kyse on periaatteesta, ei suinkaan hitaudesta, etten ole saanut erottua. En ole muuttanut teologiaani, joten minulla ei ole syytä erota kirkosta.
– Kun virka otettiin pois, raskain syyte oli, että olen rikkonut pappisvalani. Katson että en nimenomaan ole rikkonut. Pappisvala ei ole annettu kirkkolaitokselle vaan tunnustukselle. Pappisvalan idea on kirjoitettu kirkkojärjestykseen, jotta tunnustus pysyisi voimassa.
– Kirkon kannalta on raskasta, että sellaiset kaverit pannaan pois, joille kirkko merkitsee oikeasti hyvin paljon. Se ei ole heille vain duunipaikka, vaan teologia, seurakunta, armonvälineet ja tunnustus ovat keskiössä. Kirkko tekee tässä suuren tyhmyyden.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuus ei Soramiehestä näytä hääviltä.
– Olen hyvin pessimistinen, kirkko on jo nyt kääpiökirkko. Lutherin opetuksen mukaan seurakunta on varsinaisesti se joukko joka kokoontuu armonvälineitten ääreen. Siis se joka todellisuudessa on paikalla sunnuntain jumalanpalveluksessa.
– Kuvan tekee aivan liian valoisaksi, että ihmiset maksavat kirkollisveroja. Kirkko luulee olevansa vahva, syntyy harhakuva. Varsinkin hengellisesti se on väärä kuva.
Soramies arvelee, että kirkko romahtaa taloudellisesti.
– Kirkon painoarvo kansan maailmankuvan muodostajana on jo nyt vähentynyt ja vähenee lisää.
Usein Lähetyshiippakunnan toimintaan liitetään naispappeuden vastustus. Leima on teoriassa oikea, mutta käytännössä se ei ole usein edes puheenaihe, sillä naispappeja ei ole mailla halmeilla.
– Ei se ole sisäinen juttumme. Mutta naispappeudesta on tullut sillä tavoin hölmöä, että kirkko hyväksyisi meidät jos tekisimme yhteistyötä naispappien kanssa. Meille tämä ei kuitenkaan ole mielipideasia vaan virkakysymys, joka on Jumalan säätämä.
– Ei Lähetyshiippakuntaa ole rakennettu naispappeuden vastustamisen varaan. Varsinainen asia on luopuminen Jumalan sanasta ja tunnustuksesta, naispappeus on siitä oire, kuten myös kirkon homokeskustelut.
Soramiehen mukaan papinvirka kirkossa on tehty mahdottomaksi tunnustuksellisille papeille, sillä kukaan ei voi kuvitella olevansa koko ikää kirkon virassa ja kieltäytyä yhteistyöstä naispappien kanssa.
Soramies sanoo, että lähetyshiippakuntalaiset eivät suinkaan pidä itseään ainoina kristittyinä.
– Luterilaisessa kirkossa armonvälineet ovat vielä käytössä, mutta valitettavasti myös väärässä käytössä. Siellä missä on väärä virka, esimerkiksi ehtoollinen tulee epävarmaksi.
Soramiehen mukaan usein vedotaan Lutheriin, joka sanoi että sakramenttien vaikutus ei riipu niiden jakajasta.
– Tätä on tulkittu vääriin. Luther antaa selvät ohjeet, että tavallisen ihmisen ei tarvitse miettiä ehtoollisen jakajaa, vaikka tämä olisi pirun isoäiti mieheksi pukeutuneena tai harhaoppinen. Mutta jos ehtoollista jakavan papin ajatukset ovat tiedossa, ja ne ovat Raamatun ja tunnustuksen vastaisia, tilanne mutkistuu. Sellaiselle ehtoolliselle ei pidä osallistua.
Lähetyshiippakunta ei ole ainakaan heti irtautumassa kirkosta ja siirtymässä rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Tämä voisi helpottaa kirkon ja Lähetyshiippakunnan välejä, Soramies myöntää.
– Keskustelemme jatkuvasti omaksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisestä, mutta mitään virallista päätöstä asiasta ei ole, eikä siitä ole tehty kyselyitäkään. Monet ovat varmasti eroa vastaan ja monet sen puolesta. Ero näyttää kuitenkin vääjäämättömältä, mutta koska se tapahtuu, sitä en osaa sanoa.
Suomen Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen tervehdys 110-vuotiaalle Kotimaalle:
”Onnittelen kunnioitettavan iän saavuttanutta Kotimaata. Toivotan edelleen siunausta ja menestystä ja mahdollisimman monipuolista lukijakuntaa. Itse olen maailmalla totutellut lehtien elektroniseen muotoon, niinpä luen Kotimaatakin tietokoneeltani. Kotimaa on saatavissa sieltä hyvin kätevästi.”