Piispaehdokas Jouni Lehikoinen: "Hengellisyys on minulle elinehto"

Piispaehdokas Jouni Lehikoinen, 59, on Turun Mikaelinseurakunnan kirkkoherra. Kuva: Joakim Vilja

Kotimaa kysyi Turun arkkihiippakunnan piispanvaalin loppusuoran ehdokkailta, millaisista rakennuspuista heidän hengellinen elämänsä koostuu. Lisäksi ehdokkaat vastaavat kysymyksiin esikuvista, avioliitosta ja kirkon hyvästä tulevaisuudesta.

***

Jouni Lehikoisen lapsuudenkoti ei ollut uskonnollinen, vaikka kirkkoon kuuluttiinkin. Turkulaispoika vietti kuitenkin kesät mummin luona maalla Pohjois-Karjalassa, Martonvaaran kylässä Polvijärvellä. Siellä puhuttiin myös uskonasioista.

Mummi kuunteli radiosta aamu- ja iltahartaudet ja jumalanpalvelukset. Hän otti Jouni-pojan toisinaan mukaan lähiseudun hengellisiin tapahtumiin.

– Mieleeni jäi esimerkiksi reissu herättäjäjuhlille. Mummin luona oli myös aina välillä kinkerit.

Rippikoulun jälkeen Lehikoisen elämässä alkoi varsinainen hengellisen etsinnän ja kyselyn aika. Kun Kansan Raamattuseuran nuorisopastori tuli koulun uskontotunnille vierailemaan muutaman nuoren kanssa, Lehikoinen löysi ensimmäisen hengellisen kotinsa.

– Pääsin mukaan soluun kristittyjen yhteyteen, jossa tutustuin syvemmin uskonasioihin. Uskoontuloni ei ollut äkkirysäys, mutta nuoruudessani löysin sen, mitä olin sydämessäni kaivannut ja etsinyt.

Lehikoinen lähti myös mukaan seurakunnan nuorteniltoihin, ensin Turun Mikaelinseurakuntaan, jossa hän toimii nyt kirkkoherrana, ja sitten Turun Maarian seurakuntaan. Tutuksi tuli myös Kansanlähetyksen nuorisotyö.

Ilman Jumalan johdatusta en jaksaisi

Vuonna 1980 Jouni Lehikoinen kirjoitti ylioppilaaksi ja pyrki opiskelemaan teologiaa. Kesä trukkikuskina päättyi ilouutiseen, kun Åbo Akademin ovet aukesivat viime tingassa varasijalta.

Lehikoisen kanssa samalla kurssilla aloitti 20 nuorta eri puolilta Suomea, monet ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Siellä eivät vaikuttaneet tuolloin pelkästään jäyhät perinteiset herätysliikkeet vaan myös matalakirkollinen, karismaattinen Kyrkans Ungdom -järjestö.

– Lukiossa olin yksinäinen kristitty, mutta nyt ympärilläni oli opiskelijaporukka, jossa jokaiselle hengelliset asiat olivat tärkeitä. Erilaiset näkemykset ja uusi tieto avarsivat paljon uskoani. Monet nuoruuden ehdottomuudet silloittuivat ja tasoittuivat vähitellen.

Nykyisin hengellisyys on Lehikoiselle elinehto. Hän kokee Jumalan johdattaneen ja olleen vahvasti läsnä läpi hänen elämänkaarensa.

– Ilman sitä todellisuutta en jaksaisi.

Nuoruuden uskosta on jäljellä edelleen väkevä palo tavoittaa ihmisiä.

– Sydämelläni on jatkuvasti kysymys siitä, millä tavoin nämä uskonasiat voisivat olla puhuttelemassa nykyajan kiireisiä ja maallistuneita ihmisiä.

***

Kolme kysymystä

1. Kuka on hengellinen esikuvasi?

– Heitä on kaksi. Toinen on Tukholman Santa Claran seurakunnan eläkkeellä oleva kirkkoherra Carl-Erik Sahlberg, joka loi kuolevasta seurakunnasta elävän nostamalla sen hengellistä profiilia ja lähtemällä kohtaamaan ihmisiä. Toinen on suomalaisen vankilatyön uranuurtaja Mathilda Wrede, joka meni sinne, minne kirkko ei silloin uskaltanut. Hän kohtasi ihmisiä, joita pidettiin kaikkein paheksuttavimpina ja joista kukaan muu ei välittänyt.

2. Mitä ajattelet samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä?

– Olen nykyisen vihki- ja avioliittokäsityksen kannalla. Kirkolliskokous päättää asiasta, ja sen mukaan sitten mennään. Tämä ei ole minulle vaaleissa mikään kärkiteema. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä tulee kohdella rakkaudellisesti seurakunnissa ja heillä on oltava sija kirkon toiminnassa, mutta avioliiton osalta ajattelen perinteisesti. Toivon, että kirkon kaikki paukut eivät menisi tähän kysymykseen.

3. Mikä on kirkossa paremmin 20 vuoden kuluttua?

– Tarvitsemme toivon näköaloja, meidän ei tarvitse tuijottaa laskevia käyriä. 20 vuoden päästä kirkko ei ole yleistä mielipidettä peesaava uskontohuoltolaitos vaan rohkeasti hengellisyyteen ja kirkon sanomaan kiinnittynyt, siltoja rakentava ja ihmisiä lähestyvä kirkko, jota rakennetaan yhdessä vapaaehtoisten kanssa. Tulevaisuudessa kirkon hengellinen sisältö ratkaisee sen, kuulutaanko siihen. Kirkko luottaa sanomaansa ja Jumalaan, joka kantaa ja tekee työtä, myös meistä huolimatta.