Piispa Askola suviseuroissa: ”Jumalan valtakunnan rajat piirtää vain Jumala”

Suviseurat2012asuntovau420

Helsingin piispa Irja Askola rohkaisi vanhoillislestadiolaista liikettä muutokseen ja anteeksipyyntöön. Askola puhui suviseurojen kutsuvieraslounaalla Lopella tänään. Tilaisuudessa puhui myös Espoon piispa Tapio Luoma.

Puheessaan Askola muistutti, että ”kirkkomme jäseninä meillä on yksi Jumala, yksi kaste ja lopulta yksi yhteinen koti”.

 ”Sen kodin oven, Jumalan valtakunnan oven, avaa Jumala. Yhteisöt voivat asettaa jäsenyytensä kriteerejä, mutta Jumalan valtakunnan rajat piirtää vain ja yksinomaan Jumala, armollinen Jumala”, Askola sanoi.

Askola myös korosti, että anteeksipyytämiseen ei voi pakottaa eikä komentaa, mutta että se on kirkolle, kristilliselle yhteisölle ja yksittäiselle kristitylle tarjottu mahdollisuus.

Piispa Irja Askolan puhe Lopen suviseurojen kutsuvieraslounaalla 29.6.:

”Kun tulet pyhälle paikalle, riisu kenkäsi. Astu sisään paljain jaloin”. Tämä ihmiskunnan vanha viisaus on viitoittanut mieleni maisemaa, kun astelen Suviseuroihin ensi kertaa.  

Kengittä ei voi tulla tannerta tömistellen. Mutta paljain jaloin aistii ruohonjuurien voiman, kuin myös maahan pudonneet lasinsirut ja kipeän haavan viiltäneet terävät kivet. Paljain jaloin kävelen keskellänne.  Kutsuanne arvostaen.

Kun katson teitä, näen edessäni kirkkomme jäseniä. Minun silmääni nämä Suviseuroille saapuneet eri-ikäiset naiset, miehet, lapset näyttäytyvät Jumalan luomina, kaupunkiemme ja kyliemme rakentajina ja ennen kaikkea kirkkomme jäseninä. Kirkkomme jäseninä meillä on yksi Jumala, yksi kaste ja lopulta yksi yhteinen koti. Sen kodin oven, Jumalan valtakunnan oven, avaa Jumala. Yhteisöt voivat asettaa jäsenyytensä kriteerejä, mutta Jumalan valtakunnan rajat piirtää vain ja yksinomaan Jumala, armollinen Jumala.

Olen kohdannut viimeisen vuoden aikana enemmän lestadiolaisia kuin aiemmin koko elämäni aikana. Olen myötäelänyt liikkeenne iloa, voimaa ja kipuja, ”niitä lasinsirujakin”. Keskustelut naisten mahdollisuudesta toteuttaa kutsumustaan ovat aktivoineet muististani kirkkomme naispappeuteen liittyvät vaiheet. Kirkossamme on ollut naispappeja neljännesvuosisadan (ensi vuonna 25-vuotisjuhla).  Muistan tunteiden vuoristoradan ja rukouskamppailun ja kipakat keskustelut, kun etsimme päätöstä pappeuden avaamisesta myös naisille. Muistan myös ne tuskaiset tunteet, kun moni arvostettu auktoriteetti joutui ahdistukseen: ”miten se, mitä minulle on opetettu ja minä olen aina opettanut, olisikin nyt toisinpäin?” Kristinuskon koko historia on eletty ja yhä eletään perinteen ja muutoksen jännevälissä.  Se on joskus, ja johtajille aina, kipeä paikka elää ja toimia.  – Meidän kirkollemme pappeuden avaaminen myös naisille on ollut rikkaus, siunaus ja Jumalan lahjojen jakamista vahvistava päätös. Haluan omalta osaltani tukea niitä naisia, jotka etsivät sydämensä syvyydessä kutsumustaan. Siunaten ja myötätuntoisesti ajattelen myös niitä tämän liikkeen hiljaa pysyviä, viisaita vanhoja naisia, joiden tuntemuksia monet näistä nuorista liikkeenne voimahahmoista sanoittavat. 

Muutoksessa yhteisö kipuilee ja kuplii: tästä aavistaa, että liike on elävien ihmisten yhteisö. Johtajille tämä on rankkaa, mutta minusta se on kuitenkin arvokkaampaa kuin pakotettu vaikeneminen ja uhkailemalla saavutettu yksimielisyys. Tulevaisuus, myös koko kirkkomme tulevaisuus, riippuu osittain siitä, miten me opimme tulemaan toimeen toistemme kanssa eri tavoin perinteen ja muutoksen jänneväliin asettuneina.

Vielä yksi vaikea asia, yksi yhteinen asiamme. Anteeksiantaminen on kristinuskon ydintä. Anteeksipyytämiseen ei voi pakottaa eikä komentaa. Se on kuitenkin kirkolle, kristilliselle yhteisölle ja yksittäiselle kristitylle tarjottu mahdollisuus. Jos jokin teko tai vastuuton asenne osoittautuu vääräksi, sitä voi pyytää anteeksi.  Se on kaikille kristilliselle yhteisölle tarjottu voimavara, jonka toteuttaminen kuuluu kristilliseen kilvoitukseen. Anteeksiantoonkaan ei voi pakottaa eikä komentaa. Ensin on saatava lupa muistaa, vasta sen jälkeen voi unohtaa. Tämän yhteisön varjojen kohtaaminen on ollut rankaa ja rajua kaikille osapuolille. Näiden tilanteiden sanoittajat ovat rohkeudellaan olleet oikeudenmukaisuuden asialla puolustaessaan jokaiselle ihmiselle kuuluvaa kasvurauhaa.

Rakkaat kristityt, kirkkomme jäsenet, me kaikki tässä kirkossa elämme monimutkaisia aikoja. Monet elävät niitä myös omissa perheissään ja valtakuntamme päättäjien taakkakin on näinä päivinä melkoinen. Olisiko meidän nyt aika saman kirkon jäseninä, joskin erilaisina kristittyinä, nostaa katseemme yli herätysliikkeitten, puolueitten tai kansallisten rajojen ja ottaa askeleemme siihen suuntaan, jossa tarvitaan nyt aavistus armosta, toivosta ja jaksamisen eväistä. Ylösnoussut Kristus on keskellämme, mutta Hän odottaa meitä myös ”ulkopuolella leirin”.