Opetusneuvos ja pappi Kalevi Virtanen pohtii Askel-lehden haastattelussa, mitä kaikkea hänen sielunsa syövereistä löytyy raamatunlauseilla lastatun lapsuuden ja mystisten mietiskelyvuosien jälkeen.
Mitä ihmettä tuo mies näkee? Rovasti Kalevi Virtanen on istunut 20 vuotta työhuoneen tuolissa, jonka yläpuolella on venäläinen maalaus mandoliininsoittajasta. Musikantin arvoituksellinen katse ei jätä häntä rauhaan.
– Miehen olkapäällä on lintu, joka tuntuu kuiskaavan jotain. Jos joku meissä kuiskaa, neuvoo ja opastaa sisäisesti, kuka se on? Moni teologi voisi heti vastata, että se lintu on Pyhän Hengen symboli.
– Minä taas mietin tämän taulun alla omaa hengellistä tietäni. Niillä poluilla, joita olen kulkenut, sisäinen näkeminen on ollut usein aika ohutta. Esimerkiksi siinä evankelisuudessa, jossa kasvoin, Virtanen pohtii.
Vanha evankelinen liittää aina juttunsa jotenkin Raamattuun, joten Virtanenkin kaivaa esiin pienen pyhän kirjan ja lukee Efesolaiskirjeestä.
”Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut.”
– Paavali ilmiselvästi ajattelee, että ihmisellä on sisäiset silmät, jotka avautuvat toivoon, viisauteen ja näkemiseen. Minun sisäiset silmäni etsivät nyt vastausta kysymykseen, mistä tulen.
– Katson sukutaustaani ja hengellisiä ympyröitä, joissa kasvoin. Kuka olen ollut aikanaan ja kuka olen tänään? Miksi olen olemassa? Mikä elämäni tarkoitus on? Ihminen on Jumalan kuva – mitä minä näen peilistä?
Ristiriitojen jakama mies
Kalevi Virtanen teki pääosan urastaan lasten ja nuorten parissa, muun muassa nuoriso- ja opiskelijapappina ja Seurakuntien Lapsityön Keskuksen sekä Nuorten Keskuksen pääsihteerinä.
Hän työskenteli myös kristillisten kustantamoiden julkaisu- ja toimitusjohtajana. Virtasen toimittamaa Kotien rukouskirjaa on myyty noin miljoona kappaletta.
Itsekriittinen kirkonmies näkee elämässään kaksijakoisuuden.
Julkisuudessa, työelämässä hän arvelee olleensa innostuneen, aikaansaavan ja tulevaisuuteen suuntautuvan ihmisen maineessa.
Omien ja läheisimpien ihmisten silmin katsottuna hän on ristiriitainen, moneen jakautuva mies. Mietteliäs ja monesti aika sulkeutunutkin.
– Rouva on sitä mieltä, että saisin puhua enemmän, mutta se on varmaan kaikkien vanhenevien miesten ongelma, Virtanen virnistää.
Hänestä on hassua, että 70-vuotias pappi viitsii vielä kaivella ja tutkiskella itseään ja etsiä vimmatusti vastauksia uskonnollisiin kysymyksiin.
– Eikö tässä vaiheessa pitäisi jo olla kypsä aikuinen, joka jakaa viisautta lapsilleen ja lapsenlapsilleen eikä ähise itsekseen?
”En ole osannut opettaa uskontoa lapsilleni”
Kolmen lapsen isälle ja neljän isoisälle on ollut aina vaikeaa puhua Jumalasta kotioloissa, vaikka hän on viime vuosikymmenten keskeisiä vaikuttajia kristillisen kasvatuksen saralla.
– En ole osannut opettaa uskontoa lapsilleni enkä lapsenlapsilleni, mutta silti haluan yrittää.
– En ole astunut kokonaisesti sisälle kristinuskon maailmaan, vaan katsellut sitä kauempaa. Luulen, että tämä palaa lapsuuteni kokemuksiin ahdistavasta uskomisen pakosta, opetusneuvos tunnustaa.
Lapsuudessa epäilylle ei ollut tilaa
Kalevi Virtasen isä oli evankelisen herätysliikkeen maallikkopuhuja, samoin isoisä. Äidinkin puoleinen Honkkilan suku on evankelisia.
Ennen koulua Virtanen asui Lahden Luther-talossa ja ikävuodet 6–14 Loimaan evankelisessa kansanopistossa.
Kun ekaluokkalainen kulki kouluun, opiston ikkunat olivat auki ja oppilaat lauloivat lempeää ja iloista aamulaulua Joka aamu on armo uus. Se tartutti pojan askeleisiin mukavan poljennon.
Kristillinen usko oli pikku-Kaleville itsestään selvyys, turvallista ja ihastuttavaa.
– Jo pienenä koululaisena minulla oli käsitys siitä, mistä kristinuskossa on kysymys. Ensiksi siitä, että me kaikki pääsemme taivaaseen, äiti, isä, veljet ja minä.
Se opetus, minkä mies myöhemmin poimi evankelisuudesta, ei välttämättä vastannut täysin liikkeen opetusta. Esimerkiksi se, ettei uskonyhteisössä ollut ensinkään tilaa epäuskolle ja epäilylle.
– Jos olisi oltu totuudellisia, koska väistämättä epäilyksiä oli, olisi joku kohtuullisella uholla hypännyt Raamatuin selkään ja ratsastanut epäilykset kumoon.
Uskonto tuntui estävän elämän kysymysten totuudellisen kohtaamisen.
– Emme voineet olla ihmisinä tai uskovaisina kokonaisia, ehjiä, vaan jouduimme jättämään osan itsestämme kokoushuoneiden ulkopuolelle. Osa omasta itsestä oli kätkettävä muiden silmiltä.
– Siinä lapsuuden uskossa ei saanut olla totta sellaisena kuin on. Oli oltava jotain muuta tai ainakin oli näyteltävä sellainen rooli.
Luther avasi Isän hyvyyden
Lapsena Kalevi Virtanen koki, ettei omasta itsestä voinut iloita. Ihminen kun oli syntinen ja pimeä. Oman tahdon oli alistuttava tiukan ja kirjaimellisen raamatuntulkinnan alle. Ihmisen tunteet eivät merkinneet mitään.
Synnistä ja syntisyydestä puhuttiin paljon. Jokainen oli synnissä siinnyt ja rikkoi joka päivä Jumalan tahdon.
– Tämä johdatti minut ajattelemaan, ettei minun ollut lupa arvostaa tai rakastaa itseäni. Oli nähtävä itsensä ensisijaisesti syntisenä. Olentona, josta Jumala ei tunne minkäänlaista iloa tai onnea.
Suuren löydön Virtanen teki lukiessaan Lutheria, jonka mukaan Jumala on luonut kaikki olennot ”sulasta isällisestä hyvyydestä, laupeudesta ilman mitään minun omaa ansiotani tai tekoani”.
”Minuuteni rikkinäinen takahuone on Jumalalle rakas”
Toinen löytö oli Erkki Niinivaaran kirjojen sanoma: Ihmisellä on oikeus sanoa ”minä” iloisin ja vapain sydämin.
Myöhemmin teologi ymmärsi, että oikeus omasta minuudesta iloitsemiseen syntyy myös Kristuksesta käsin.
– Kristus kävi ristintien läpi. Ihmisen puoleen katsovassa Jumalassa asuu kokemus samasta kärsimyksestä, jossa ihminen elää.
– Minä saan ja minun tulisi kääntää itsestäni kohti Jumalaa juuri pimeät ja synkät puoleni, kaikki se rikkinäisyys ja epätäydellisyys, joka minussa asuu. Minuuteni takahuone, se pimeä, rikkinäinen ja epätäydellinen, juuri se on hänelle rakas.
Kristus astuu sisälle murtumasta
Kilvoittelija kuvittelee helposti, että hengellisen kasvun tie on ylöspäin nouseva, valoisa polku. Onhan tuolla tiellä kulkeminen vastausta Jumalan kutsuun.
Miksi siis ahdistukset, pimeät hetket, kokemukset yksin jäämisestä ja hylätyksi tulemisesta? Virtanen kyseli kauan.
– Meidän on vaikea hyväksyä, että omat ja muiden kriisit ja sisäisen tyhjyyden kokemukset kuuluvat elämään.
– Suuri kiusaus on ajatella, että aito ihmisyys on vain puhtautta, kauneutta ja suuruutta. Tällöin pimeys itsessä täytyy piilottaa, kuten myös heikkous, Virtanen kritisoi.
Hän ajattelee, että mielekäs elämä syntyy, kun ihminen kohtaa totuuden itsestään.
– Tommy Hellsten toteaa, että Kristus ei astu sisälle ovesta, vaan murtumasta. Tosiasiassa koko elämä on kuoleman ja ylösnousemuksen, kadottamisen ja löytämisen vuorottelua – vahvuutta heikkoudessa, säröjä, joista valo taittuu sisään.
Harha-askeleita tarvitaan
Harha-askeleetkin ovat olennainen osa hengellistä tietä, Virtanen huomauttaa. Silti häntä on välillä surettanut Jumalan silmien häviäminen horisontista.
– Helposti syytä hakee omasta elämästään ja omista synneistään, ikään kuin syy yhteyden katkeamiseen olisi ihmisessä. Niin se tietysti yhtäältä onkin, mutta toisaalta, onko kenenkään elämä koskaan sellaisessa järjestyksessä, että se kestäisi Jumalan katsetta?
”Seisoin tyhjyyden äärellä”
Keskiajan kilvoittelijat puhuivat ihmisen sisimmästä, jota Jumala haluaa koskettaa ja jossa hän haluaa tulla eläväksi.
Raamatun alkukertomusten pohjalta tätä sisimmäistä tilaa voi Kalevi Virtasen mukaan kutsua ”Jumalan kuvaksi ihmisessä”. Se on sielumme kaikkein sisin tai persoonan keskus, jossa Jumala voi syntyä ja asua.
Kirkkoisä Augustinus kirjoitti, että ”sydämemme on levoton kunnes se löytää levon Sinussa”.
– Siksi yhtäältä kipeästi kaipaan jotakin ja etsin sitä, mutta samalla minua pelottaa kohdata itsessäni asuva tyhjyys. Seisoessani tyhjyyden äärellä, kuunnellessani Jumalan ääntä sisälläni, kolkutan Jumalan valtakunnan portteja.
– Mieluummin käännän katseen maailmaan ja ulkoisiin asioihin ja täytän niillä sisäisen tilani. Kuitenkin tiedän, ettei mikään tällainen voi täyttää sieluani pohjaan saakka.
Hengellinen keski-iän kriisi päättyi Jumalan varassa kellumiseen
Viisikymppisenä ”tarkoituksettomuuden kalvama” Kalevi Virtanen poti hengellistä keski-iän kriisiä. Hän lähti etsimään itseään Kreikkaan Patmoksen saarelle, jolla Ilmestyskirja syntyi.
Virtanen kirjoitti kokemuksistaan vaikuttavaa uskonnollista ja eksistentialistista pohdintaa sisältäneen teoksen Mielen reunalla.
Kirjoittaja etsi elävää uskoa kohtaamiensa ihmisten ja maisemien, ikonien, meditoinnin ja uskonnollisten ajattelijoiden avulla, kun lapsuuden uskonperintö tuntui ontolta.
Hän pääsi kuin pääsikin ulos umpikujastaan. Meressä sukeltaminen tarjosi kokemuksen Jumalan varassa kellumisesta.
”Risti on alhaalla kiinni, mutta täyttää koko maailmankaikkeuden”
Antaumuksellinen pyhiinvaeltaja on haastattelua tarkistettaessa taas rakastamallaan saarella, jolla hän on käynyt jo kymmeniä kertoja, myös matkanjärjestäjänä.
– Saarella voi aistia jonkin kummallisen rentouttavan ja myönteisen tekijän. Siellä on rukoiltu 2000 vuotta, ja rukous on jättänyt paikkoihin ja ihmisiin jäljen, Virtanen kommentoi.
Pappi muovautui mystiikan kirjallisuuden harrastajaksi – ja mystikoksi itsekin.
Häneen tarttui ortodoksien opetus, jonka mukaan elämä on kulkemista kohti Jumalan kaltaisuutta ja kirkkautta. Ihmisen tie on jumalallistumisen tie.
Eri kristillisten kirkkokuntien mystikot puhuvat kontemplaatiosta. Sillä tarkoitetaan sisäistä näkemistä ja mietiskelyä, jumalallisen todellisuuden katselua ihmisen oman sielun kuvastimessa.
– Ymmärrän, että sisälläni voisi olla kokonainen maailmankaikkeus ja Jumala voisi olla tuon kaikkeuden keskus.
– Lähin vertaus, joka minulle tulee mieleen Jumalan olemisen tavasta, on Salvador Dalin maalaus ristiinnaulitusta. Risti on alhaalla kiinni yhdessä paikassa ja ylhäältä katsoen täyttää koko maailmankaikkeuden, luterilainen mystikko näkee.
Jumala tulee lähelle ja sanoo: Anna palaa!
Se suuri oivallus, jota Kalevi Virtanen yrittää selittää itselleen ja muille, liittyy lopulta ihmisen ja Jumalan suhteeseen.
– Kun sanon sanan ”Jumala”, en puhu jostakusta, joka on kaukana ja vieras, vaan puhun Sinusta, joka asut jossakin olemukseni syvyydessä, mutta olet myös olemassa tässä huoneessa, tässä tilassa.
– Ja kun Sinä olet tällä tavalla läsnä jokaisessa ihmisessä ja jokaisen ihmisen elämässä, on elämä perimmältään ihmisen ja Sinun välisen suhteen selvittämistä ja siinä elämistä. Sinä näet minut ja minä alan nähdä Sinua.
Pitkän hengellisen tien kulkeneen mietiskelijän mielessä Jumala on siis palannut maisemiin. Hän ei täytä vain sielun sisäavaruutta vaan koko olevaisuuden.
– Jumalani istui aikoinaan ylhäällä taivaassa lähettämässä salamoita ja tuomioita. Tänä päivänä Jumalani on kommunikoiva, lähelle tuleva ja uutta luova.
– Hän sanoo, että anna palaa!
Kuva: Jukka Granström
Juttu on julkaistu 5.7.2018 ilmestyneessä Askel-lehdessä.