Elettiin kesää 1997. Suomen Lähetysseuran rippileirillä Päiväkummussa Orivedellä oli mukana Yläneeltä kotoisin oleva Juha Yli-Jaakkola. Leiristä muodostui hänelle elämässä käänteentekevä ajanjakso, virstanpylväs.
Yli-Jaakkola tuli uskoon.
Mutta ei mennä asioiden edelle, sillä hänen todistuspuheenvuoronsa ei tähtää yhteen yliluonnolliseen hetkeen. Se on pitempi kertomus, jossa uskonnollisten kysymysten voimakkain läsnäolo, etsikkoaika, kuten on tapana sanoa, alkoi jo kahdeksannella luokalla ja jatkui vielä pari viikkoa rippileirin jälkeen.
– Lopulta ymmärsin sen, mistä leirillä oli laulettu. Maksettu on velkani mun. Ylistys olkoon Ristiinnaulitun. Jeesus käänsi sydämeni oven avainta ja ovi aukesi. Otin vastaan lahjan. Riparilla kylvetty sana tuotti hedelmää, Yli-Jaakkola kuvailee tapahtumia 19 vuotta sitten.
Rippileirillä oli toki muutakin kuin vain opetusohjelman mukaista puhetta Jumalan rakkaudesta. Yli-Jaakkola sanoo, että häneen teki suuren vaikutuksen halipiiri, jossa toisilleen tuntemattomat ihmiset halasivat. Myös pienryhmät olivat tärkeitä, sillä niissä käytiin hyviä keskusteluja. Oli lupa puhua vaikeistakin asioista. Leirin vetäjien ja isosten omistautuneisuus puhutteli, he olivat tosissaan.
– Oli tilaa tunteille ja koin vahvasti, että minut hyväksytään. Tämä kaikki oli tärkeää, sillä kotona oli aikaisempina vuosina ollut vaikeaa ja koulussa kiusaamista.
Myöskään musiikkia riparilla ei pidä aliarvioida. Pekka Simojen, Anna-Mari Kaskisen ja Jaakko Löytyn laulut puhuttelivat Juha Yli-Jaakkolaa lähtemättömästi. Hän sanoo sittemmin eläneensä gospelnuoruuden ja käyneensä eri järjestöjen tilaisuuksissa. Hän oli muun muassa isosena Päiväkummussa.
Yli-Jaakkola ei ole ainut rippikoulun käynyt, jolla on kokemus uskoon tulemisesta. Rippikoulun tarkoituksena ei virallisesti ole käännyttää nuoria, vaikka kyllä sellaisiakin seurakuntien työntekijöitä ja luottamushenkilöitä löytyy, joiden mielestä pitäisi.
Hyvinkään seurakunnan evankelioimistyöstä vastaava pappi Esa Kokko sanoo, että heillä käsite tulla uskoon ei ole pannassa.
Siitä saa puhua, sillä se on hyvinkin luterilainen termi, joskin alun perin pietistisesti ja nyttemmin uuspietistisesti värittynyt. Kokko itse käyttää myös muita ilmaisuja, kuten että armo kirkastui.
Tulla uskoon. Löytää armo. Löytää Jeesus. Nähdä valo. Rakkaalla kokemuksella on monta nimeä, joista kaikki yrittävät antaa sanoja ihmistä syvästi koskettavalle tapahtumalle.
Vai onko se edes mikään selkeärajainen tapahtuma, jolle löytyy hetki ja paikka?
Esa Kokko sanoo löytäneensä henkilökohtaisesti uskon Vantaan Korson seurakunnassa käydyn rippikoulun jälkeen. Teologina hän kuitenkin näkee, että kasteella on paljonkin tekemistä asian kanssa, mutta että kaste ilman uskoa ei pelasta.
Kasteen ja uskon välinen suhde on kaiken syvällisen – ainakin luterilaisen – teologisen pohdinnan perusjuttu. Kumpi tulee ensin? Riittääkö vain toinen?
– Ei riitä, että on kastettu, täytyy myös uskoa kasteen lupauksiin.
Rippikoulun jälkeen Kokko sanoo rukoilleensa Jumalalta anteeksi syntejään.
– Sain kokea vapautuksen. Henkilökohtainen suhde Jumalaan on lahja.
Kokko muotoilee asian, kuten luterilaisen tunnustukseen kasvaneen papin kuuluukin: ihminen tulee uskoon, kun Jumalan sana tekee työtään, ei omasta voimastaan vaan Pyhän Hengen työn kautta.
– Tämä on se armonvalinta. Ihminen ei voi valita uskoa, mutta voi torjua sen.
Esa Kokko ei ehkä edusta papiston tai kirkon työntekijöiden valtavirtaa, sillä uskoontulon korostaminen tai edes siitä puhuminen ei ole kaikille jokapäiväistä, ei ainakaan noilla sanoilla ja käsitteillä.
– Kovin vähän, jos ollenkaan mekään Hyvinkään seurakunnan työntekijöiden kesken puhumme uskoontulosta.
Kokko sanoo suoraan, että häntä ärsyttää kirkossa vallalla oleva kasvatuskristillinen ihanne, jolle riittää, että on seurakunnan jäsen, maksaa veronsa eikä aktiivisesti vastusta kirkkoa.
– Minusta tämä ei riitä. Kyllä seurakunnissa olisi nähtävä vaivaa, että ihmiset kuuluisivat kirkkoon myös sen sanoman vuoksi.
Kokko haluaa painottaa, että ei kuitenkaan kannata ratkaisukristillisyyttä, jossa ihminen ajetaan ota tai jätä -tilanteeseen.
– Se on lakia, siitä puuttuu evankeliumi, joka tulee Jumalan sanan kuulemisen kautta.
{kuva_a959ac65-0332-43ac-94d0-b0adb7264f50}
Seurakuntaopistossa Järvenpäässä hengellisen elämän koulutuksia järjestävä Marjaana Kanerva toteaa, ettei kysymys uskoontulosta ole heillä juurikaan tullut esiin ryhmätilanteissa tai yksityisesti.
– Uskosta puhutaan, mutta paljon avaramassa kansakirkollisessa merkityksessä. Ihmisen omaa tietä kunnioitetaan. Hänen etsinnälleen ja ihmettelylleen annetaan tilaa. Jumalan läsnäolo elämässä on ihmisille se juttu, ei niinkään se, milloin tai miten kaikki alkoi.
Kanerva sanoo, että seurakuntalaisissa on ihmisiä, jotka ovat kokeneet uskoontulon sekä ihmisiä, jotka ovat kasvaneet uskoon vähitellen. Lisäksi on niitä, jotka elävät uskoa ikään kuin luonnostaan ilman tietoisia prosessointeja sekä niitä, jotka haluavat pysyä seurakunnan jäseninä, vaikka ovat perusasennoitumiseltaan lähinnä agnostikkoja eli jättävät vastauksen kysymykseen Jumalan olemassa olosta auki.
– Seurakunnan tehtävä on pitää esillä sanomaa sekä Jumalan rakkaudesta että pelastuksesta, mutta keneltäkään ei pidä puristaa ratkaisua.
Kanervan mukaan oman jännitteisyytensä uskosta puhumiseen tuo se, että seurakuntalaiset kokevat vapautta ajatella itsenäisesti hengellisissä kysymyksissä ja kuunnella ratkaisuissa itseään ja omia tuntojaan. Sen sijaan työntekijöillä on roolinsa ja he joutuvat ja myös pystyvät koulutuksensakin vuoksi ottamaan huomioon luterilaisen kirkon opilliset linjaukset.
Marjaana Kanerva sanoo, ettei itse tunnista tulleensa uskoon vaan kasvaneensa siihen lapsesta pitäen ja kokeneensa aina vetoa uskoa kohti.
– Usein ajatellaan, että uskoontulo tarkoittaa kääntymystä, jolla on oma dynamiikkansa, kuten syyllisyys, johon tarvitaan anteeksisaaminen. Kuitenkin on ihmisiä, joita eivät paina väärät teot vaan arvottomuuden ja huonommuuden tunto. Niistä vapautuminen on eri asia kuin anteeksianto.
Kääntymyksessä voi Kanervan mielestä olla kyse joko rakastetuksi tulemisen kokemuksesta tai maailmankuvan niksahtamisesta uuteen asentoon. Toisin sanoen kääntymys koskettaa sydäntä ja päätä. Ihmiset ovat erilaisia ja kääntymyksen eri puolet korostuvat heidän hengellisissä kokemuksissaan.
– Luterilaisen käsityksen mukaan usko on lahja ja Pyhän Hengen työtä, joten sen perusteella emme tarvitse ulkopuolelta edellytettyä pakonomaista prosessia. Eikö voisi ajatella niinkin, että kääntymys, metanoia eli mielenmuutos, ei olisi vain tietty hetki vaan jatkuvaa pyrkimystä uskossa ja rakkaudessa kasvamiseen?
Evankelioiminen, joka tähtää henkilökohtaisen uskon syntymineen, on paljon laajempi asia kuin vain pelastuksen tyrkyttämistä ja tai taivaspaikasta jankuttamista.
Moni herätyskristitty ja uskoontuloa korostava puree varmaan hengellisen kiukun vallassa hammasta lukiessaan ekumeenista lähetyksen ja evankelioimisen asiakirjaa Yhdessä kohti elämää (2013). Siinä nimittäin todetaan, että Jeesus ei ole vain sitä varten, että yksilö pelastuisi ja eläisi aktiivisessa symbioosissa Jumalan Poikaan.
Tarkkaan ottaen asiakirjassa todetaan: ”Jumala ei lähettänyt Poikaansa vain ihmiskunnan pelastukseksi. Pelastus ei ole osittainen, vaan evankeliumi on ilosanoma koko luomakunnalle. Se koskee koko elämää ja koko yhteiskuntaa. Siksi on olennaista ymmärtää Jumalan työ kosmisessa ulottuvuudessaan ja tunnistaa kuinka koko elämä – kaikki mitä on (oikoumenea) – on liittynyt Jumalan elämänkudelmaan.”
Asiakirja ei ole näkemyksineen uusi tai mullistava, joskin asia on ilmaistu ei-herätyskristillisesti.
Evankeliointi saa samaisessa asiakirjassa määrittelyn: ”Evankelioiminen on vakaata mutta nöyrää uskon ja vakaumuksen jakamista toisten ihmisten kanssa.”
Periaatteessa määrittelystä ollaan varmasti samaa mieltä seurakunnissa, vaikka toiset ymmärtävät uskon ja vakaumuksen jakamisen nimenomaan Jeesuksesta puhumisena ja uskonratkaisun esillä pitämisenä. Toiset näkevät, että sillä tarkoitetaan arjen kristillisyyttä, diakonisuutta ja ehkäpä myös yleishumaania ihmisten rinnalla elämistä.
Kotimaa24:ssä lukijoilta pyydettiin näkemyksiä ja määritelmiä siitä, kuinka uskoon tullaan.
Vastauksissa korostettiin, että uskoontulo voi tapahtua hyvin monella tavalla eikä siihen ole yhtä yksittäistä mallia. Uskoon voi tulla erilaisissa elämäntilanteissa tai pohdinnoissa, joissa mielessään kääntyy Jumalan puoleen. Myös lukemalla Raamattua itsekseen tai nostamalla kättä herätyskokouksessa voi tulla uskoon.
”Jumalan seurakunta, muut kristityt – uskossa elävät – ovat avainasemassa sellaiselle ihmiselle, joka etsii Jumalan valtakuntaa. Toiselle se voi löytyä kirkosta, ja toiselle jostain muusta seurakunnasta, mutta yksin ihmettelemällä se harvemmin löytyy. Luterilaisessa kirkossa synninpäästö antaa ihmiselle uudet puhtaat vaatteet ja poistaa pelon ja synnin ihmisen harteilta. Niin syntyy usko kuolleeseen sydämeen”, kirjoittaa Daniel Halonen.
Pekka Pesonen kiteyttää monien verkkokeskustelijoiden näkemykset: ”Uskoontulo on syvimmiltään meiltä salattu. Uskoontulon havaitsee kyllä itse. Usko[sta on kyse silloin], kun alkaa sisäisesti vaikuttamaan. Tapahtuu selittämätön muutos. Usko on dynaaminen voima, joka laittaa liikkeelle.”
Kommenteissa pidetään uskoontuloa myös kirkkopoliittisesti jännitteisenä terminä ja herätysliikkeiden kissanhännänvetona. Nimimerkki ”Kirkkoherra Etelä-Suomesta” kirjoittaa: ”Kristittyjen yhteyden kannalta hankalaksi ja erottavaksi tekijäksi uskoon tuleminen muodostuu silloin, jos jonkun ihmisen tai ryhmän kokemus ja normit asetetaan mittapuuksi, johon kaikkien on pakko yltää voidakseen olla aidosti uskoon tulleita ja oikeita kristittyjä.”
Juha Yli-Jaakkolalle opetettiin lapsena iltarukous, ja hän kävi äidin vetämää pyhäkoulua. Hän myös saattoi rukoilla vaikeassa elämäntilanteessa itse.
Eräs rukous on jäänyt mieleen: Jumala, anna minun elää siihen saakka kun uusi videopeli julkaistaan!
Kun etsikkoaika rippikoulun myötä koitti, hengellisillä asioilla oli tarttumapintaa aiemmassa elämässä.
– Sydämeeni oli jäänyt uskon murusia.
Nyt Yli-Jaakkola kertoo mielellään uskostaan, sillä tarinat kiinnostavat ihmisiä eikä niiden todistusvoimaa voi kiistää. Henkilökohtainen on teologista.
– Jokainen tarina on yhtä arvokas, vaikka kaikkien elämässä ei ole dramaattisia käänteitä.
Juha Yli-Jaakkola, 34, on koulutukseltaan lastentarhanopettaja ja työskennellyt alalla seitsemän vuotta. Nyt hän lukee teologiaa.
– Opiskelen ekumeniikkaa, joten näen siltojen rakentamisen tärkeämpänä kuin raja-aitojen pystyttämisen.
Ja tämä koskee myös erilaisia näkemyksiä uskoontulosta.
Kuvat: Jani Laukkanen. Teologiaa opiskeleva lastentarhanopettaja Juha Yli-Jaakkola, 34, ei häpeä kertoa uskoon tulostaan.
Lue myös: