”Katsoin ulos ikkunasta, kun tunsin, että huoneessa on joku. Säikähdin, sillä ovi oli edelleen kiinni. Kun käännyin, näin enoni. Hän oli aineeton hahmo ja kuitenkin heti tunnistettavissa. Hahmo oli ikään kuin läpinäkyvä, muttei kuitenkaan kokonaan. Hahmo oli tummennettu ihmisen kaltaiseksi minua varten, etten pelästyisi, mutta itse asiassa hahmo oli pelkkää valoa. ’Enoni’ tai sielu tai tietoisuus ikään kuin seisoi oven edessä, mutta jalat eivät olleet maassa kiinni vaan hieman lattianpinnan yläpuolella.
Sitten enoni ’sanoi’ minulle: ’Kaikki on hyvin, älä ole surullinen’. En osaa sanoa miten kuulin tuon viestin, sillä ääntäkään ei kuulunut eikä sanoja käytetty, mutta viesti oli erittäin voimakas.
Tunsin hahmosta huokuvan suunnattomasti rakkautta minua kohtaan ja jollakin lailla se viestitti minulle, että tuli minun luokseni koska muiden suru esti häntä menemästä heidän luokseen. Yhtä nopeasti kuin hahmo oli ilmestynyt, se katosikin.
Tapahtuma jätti minuun syvän rauhan tunteen ja varmisti minulle sen, ettei varsinaista kuolemaa ole, on vain siirtymistä todellisuudesta toiseen. Siitä lähtien pelkoni kuolemaa kohtaan on koko ajan vain pienentynyt.”
Oheinen kertomus on yksi sadoista kokemuskertomuksista, joita sain väitöstutkimukseeni (Jälleenkohtaamisia, Helsingin yliopisto 2019). Kertomuksen kuvauksessa kuolleen hahmossa oli valoa, hänestä huokui rakkautta ja hän jätti jälkeensä rauhan ja tietoisuuden, ettei kuolemaa tarvitse pelätä.
Kuvaus yhtenee pyhimysten ilmestymisiin, ja siinä on samoja piirteitä myös Raamatun kertomaan pääsiäisen tapahtumista. Vietämme pyhäinpäivää, joka on vainajien, pyhimysten ja myös sielujen päivä. Näin oikeastaan pyhäinpäivä on kaikkien niiden läheistemme päivä, jotka ovat tuonpuoleiseen siirtyneet.
Monien mielestä kokemukset kuolleen läsnäolosta ovat jossain määrin pelottavia juuri sen vuoksi, että niiden kautta välittyy suurta rauhaa, syvää rakkautta ja niin vahvaa ja selkeästi tiedotettavaa viestiä, että se hämmentää. Enkelit, pyhät ja tavalliset valohahmoiset läheisemme meille ilmestyessään usein sanovatkin; älä pelkää, älkää pelätkö.
Erään amerikkalaisen tutkimuksen mukaan etenkin katoliseen kirkkoon kuuluvat läsnäolokokemusten kokijat pitivät niitä lähes jumalallisina, koska monet kokijat olettivat, että vain pyhimyksillä on kyky palata kuolleista elämään. Siksi kokemukset tuottivat kokijoille haastetta tulkita kokemustaan suhteessa uskontoon. Toisaalta voidaan kysyä, mitä jos meistä tuleekin tuonpuoleisessa todella rauhan, rakkauden, valon ja lämmön lähettiläitä – emmekö sellaisina haluakin omat läheisemme muistaa!
Läsnäolokokemukset ovat yleisiä kaikkialla maailmassa
Eri maissa ja mantereilla tehtyjen tutkimusten perusteella on arvioitu, että noin puolella kaikista maailman ihmisistä on elämänsä aikana kokemus kuolleen läheisen läsnäolosta. Vastaavasti jopa kahdella kolmasosalla surevista on kokemus yhteydestä kuoleman jälkeen. Kokemukset ovat siis yleisiä, ja niitä kokevat kaikenikäiset ihmiset henkilökohtaisista taustoista ja uskonnosta riippumatta.
Miksi sitten läsnäolokokemukset ovat harvemmin keskusteluissa ja mediassa puheenaiheena? Valitettavan usein kokijat jättävät kertomatta läheisilleen omista läsnäolokokemuksistaan. Useat kokijat ovat kertoneet välttäneensä kokemuksista keskustelua leimautumisen pelosta. Pelätään, että toiset torjuvat, pitävät jollakin tavalla mieleltään horjuneena tai kenties surussa kuolleeseen läheiseen takertuneena.
Usein sellaiset, joilla ei ole itsellä tai lähipiirissä läsnäolokokemuksia, pitävät kokemuksia kuvitteluna. Kokijat jättävät kertomatta kauniista kokemuksestaan, ehkä peläten sitä, että toiset sanovat, ettei se ollut totta. Toisaalta, ehkä käänteisesti samasta syystä kerrotaan helpommin kielteisestä kokemuksesta – ehkä toivoen toisten sanovan, ettei se ollut totta.
Useissa tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että läsnäolokokemuksilla ei ole yhteyttä mielenterveysongelmiin. Toisaalta kokemuksia kuolleen läsnäolosta esiintyy sekä terveillä että mielenterveysongelmaisilla. Läsnäolokokemukset sinällään ovat siis terveydentilasta riippumattomia.
Omassa väitöskirjassani havaitsin, että noin kolmasosa aineistoni yli 600 kokemuksesta oli tapahtunut suruajan ulkopuolella. Suruajaksi olin määrittänyt runsaan kahden vuoden ajan kokemuksessa koetun henkilön kuolemasta. Osa läsnäolokokemuksista tapahtui ennen kuolemaa tai kuolinhetkellä, jolloin suru ei voi selittää kokemusten syntymistä.
Läsnäolokokemukset koetaan eri tavoin sen mukaan, tunnistetaanko kuollut
Läsnäolokokemukset koetaan myönteisinä tai kielteisinä sen mukaan, tunnistetaanko kuollut. Valtaosa väitöstutkimukseni kokemuksista koettiin myönteisinä. Yleensä kielteisinä koettiin sellaiset kokemukset, joissa esiintynyttä kuollutta ei tunnistettu. Kyseessä oli tyypillisesti talon entinen asukas, joka jostakin syystä oli jäänyt taloon tai kävi siellä tai pihapiirissä. Silti osa niistäkin, joissa kuollutta ei tunnistettu, koettiin myönteisinä.
Sen sijaan lähes aina silloin, kun kuollut tunnistettiin omaksi läheiseksi, kokemus muuttui myönteiseksi. Hyvin usein kokemuksissa ilmenee alkupelästystä, kun tapahtumat poikkeavat tavanomaisista arkikokemuksista. Juuri tämä alkupelästys hälvenee, kun kuollut tunnistetaan omaksi läheiseksi. Vaikka kokemus hämmästyttää ja ehkä hämmentääkin, muuntuu se hyväksi, kun havaitaan, että kyseessä on kaivattu läheinen.
Kuolleen tunnistaminen tapahtuu monella tavalla
Kokemuksen tapahtuessa ilmenee jotakin sellaista, jonka vuoksi kokija yhdistää tapahtumat tai hahmon kuolleeseen läheiseensä. Tämä kuolleen tunnistaminen voi tapahtua monella tavalla. Yleisimmin kuollut voidaan tunnistaa läheiseksi tai tutuksi jostakin erityistuntomerkistä tai tietyn aistin välityksellä, kuten tuoksun tai maun. Jos kokemus on tapahtunut lähellä kuolinhetkeä, tunnistetaan kuollut siitä, että hän esiintyy samannäköisenä kuin hänet on viimeksi elävänä nähty.
Näköaistimuksissa ja unissa kuollut tunnistetaan usein siitä, että hän esiintyy nuorena tai terveenä, sen näköisenä kuin hän on nuorena ollut. Joissakin tapauksissa kuollut on tunnistettu tilanteesta, jossa hän on ollut eläessään esimerkiksi harrastuksesta tai tapahtumasta.
Myös kokemuksessa oleva symbolinen tilanne voi yhdistää tapahtumat kuolleeseen. Lisäksi useissa tapauksissa kuollut on tunnistettu sisäisellä tunnetiedolla eli kokija jotenkin vain varmasti tietää, kuka on ottamassa yhteyttä.
Läsnäolokokemuksen myönteisyyttä vahvistaa viesti, joka kokemuksen kautta kuolleelta välittyy. Näitä viestejä välittyy kolmella erilaisella tavalla. Luonnollisin tapa on jatkaa kommunikointia entiseen malliin: kuolleet viestittävät välittömästi vastaavalla tavalla kuin eläessään, arkisesti ja eteen tulevan tilanteen mukaisesti. Toinen tapa viestiä elävälle ihmiselle on ajatuksina tapahtuva telepaattinen kommunikointi; monet kokijat nimenomaisesti mainitsevat kuulevansa kuolleen puheen sisäisesti. Kolmanneksi kuolleet viestivät välillisesti kokijan elämän tapahtumien kautta. Tällaisia ovat tapahtumat tai luonnonilmiöt, jotka kokijat tulkitsevat kuolleen aiheuttaneen. Näissä tapauksissa viesti voi olla myös symbolinen.
Yleisin sisältö viesteissä on, että kuollut ei ole varsinaisesti kuollut, vaan hänen olemassaolonsa jatkuu tietoisena henkenä tai sieluna. Toiseksi yleisin viesti on, että kuollut läheinen voi hyvin. Merkittäviksi on koettu myös sellaiset viestit, että lähdönhetki oli oikea, eivätkä läheiset olisi voineet tehdä mitään kuoleman estämiseksi.
Kuolema ei siis ollut yhdessäkään tapauksessa kenenkään elämään jääneen syy. Tämä on monille sureville hyvin tärkeä tieto.
Läsnäolokokemuksen voi rinnastaa tavalliseen aistikokemukseen
Läsnäolokokemukset ovat usein hyvin konkreettisia. Tästä huolimatta on esitetty arvioita, että kokemukset eivät ole todellisia, kun kerran kaikki eivät ole nähneet kuolleita. On huomionarvoista, että emmehän muutenkaan kiistä toisten aistikokemuksia, ellei niitä itse ole nähty.
Väitöstutkimuksessani fyysiset aistit olivat mukana kahdessa kolmasosassa kokemuksia. Sen vuoksi olisinkin rinnastamassa läsnäolokokemukset aistikokemuksiin, joiden perusteella muodostamme käsityksemme todellisuudesta. Kaikki aistit olivat mukana kokemuksissa, sillä kuollut läheinen oli kuultu, nähty, haistettu ja kuolleen kosketus tunnettu sekä kuolleen elämään liittyvä maku oli maistettu. Näiden lisäksi myös tutkimukseni symbolisissa kokemuksissa aistit olivat mukana.
On myös pohdittu, että ovatko nämä läsnäolokokemukset todellisia, kun niitä ei voi toisintaa luonnontieteellisin kokein, havainnoida tai todentaa uudelleen. Kuitenkaan emme epäröi rakkautta, emme ystävyyttä tai tunteita, vaikka niiden olemusta ei voidakaan tutkia – kuin lähinnä oman kokemuksemme mukaisesti.
Läsnäolokokemusten kokijat itse ovat sitä mieltä, että Hän oli siinä, että kokemuksessaan he ovat todella kohdanneet kuolleen läheisensä. Kohtaamisessa oli kokijoiden mielestä hyvin selviä tai vahvoja elementtejä siitä ihmisestä, jonka on eläessään tuntenut. Niinpä kokijat eivät puhu kuolleesta, joka muistuttaisi heidän tuntemaansa elävää.
He eivät myöskään puhu vainajasta henkenä tai persoonattomana hahmona, joka kuoleman tapahduttua olisi jäänyt elämään. Näiden sijaan kokijat puhuvat eläessään tuntemastaan ihmisestä sen ihmissuhteen kautta, johon heillä oli tunneside. He puhuvat puolisosta, äidistä, isästä, sisaresta, veljestä, isoäidistä, isoisästä, ystävästä, naapurista tai sitten tuntemistaan ihmisistä nimeltä. Toisin sanoen kokijat puhuvat kohtaamisesta sen ihmisen kanssa, jonka he ovat eläessään tunteneet.
Pyhyys, taivaallinen rauha ja rakkaus, puhdas kaiken ymmärtävä yhteys ovat ominaisuuksia, piirteitä, jotka yleensä liitetään Jumalaan. Samankaltaista hämmästyttävää rauhaa ja rakkautta koetaan myös usein läsnäolokokemuksissa.
Kirjoittaja on teologian tohtori, pappi ja psykoterapeutti.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.