Naiset kokevat paljon rakenteellista väkivaltaa uskonnollisissa yhteisöissä – "Olennaista on, kuka saa tulkita pyhiä kirjoituksia"

1 Kor 14. Kuva: Olli Seppälä

Kirkko on syvästi epäonnistunut naisille turvallisen tilan luomisessa, sanoi Naisjärjestöjen Keskusliiton puheenjohtaja Eva Biaudet eilen keskiviikkona Uskonto, sukupuoli ja väkivalta -webinaarissa.

Webinaarissa todettiin, että uskonnollinen ja kulttuurinen väkivalta kietoutuu monin tavoin yhteen ja kohdistuu määrällisesti enemmän naisiin kuin miehiin.

Se ilmenee sekä suomalaisissa hengellisissä yhteisöissä että maahanmuuttajien keskuudessa erityisesti niin, että naisella ei ole vapautta päättää elämästään, tulevaisuudestaan, ulkonäöstään, ehkäisystä, avioliitosta tai avioerosta tai omasta uskonnostaan.

Myös fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa ilmenee. Vaikka sitä ei hyväksyttäisi hengellisessä yhteisössä, se jää usein näkymättömiin tai kuitataan nopealla anteeksiantamisen pakolla.

– Teologiseen sukupuolentutkimukseen pitäisi satsata enemmän, jotta tasa-arvoa pystytään perustelemaan uskonnon sisältä käsin. Olennaista on, kuka saa tulkita pyhiä kirjoituksia ja oppia, Biaudet sanoi.

Arkkipiispa Tapio Luoma ja kenialainen tohtori Musimbi Kanyoro olivat samaa mieltä. He painottivat, että se, miten pyhiä kirjoituksia tulkitaan, on ratkaisevaa, ja siinä uskonnollisten johtajien vastuu on suuri. Johtajat näyttävät myös konkreettisesti esimerkillään mallia, miten sukupuoliin suhtaudutaan.

Maailman luterilaiset kirkot ovat yhdessä linjanneet hyvän toimintatavan: Näe ongelma, arvioi se ja toimi sen poistamiseksi. Luoman mukaan pelkästään naisiin kohdistuvan uskonnollisen väkivallan näkemisessä on edelleen työtä myös Suomessa.

– Kirkon keskushallinnossa on nyt työryhmä tätä varten, Panen tälle työskentelylle paljon painoa. Lisäksi esimerkiksi tutkija Johanna Hurtig on tehnyt tärkeää havahduttamistyötä, Luoma sanoi.

Naisen paikan tiukka rajaaminen altistaa monenlaiselle väkivallalle

YTT, pastori Johanna Hurtig kertoi, että hänen tutkimusaineistonsa koostuu sadoista uskonnollisen väkivallan uhrien kokemuksista. Hän on tutkinut ilmiötä erityisesti vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä.

– Yksilöselitykset väkivallalle eivät riitä. Konteksti on tärkeä. Uskonnolliset yhteisöt sitovat usein jäseniään tottelemiseen, ja jos ongelmia ilmenee, myös vaikenemiseen yhteisön maineen suojelemiseksi. Ihmisiä kannustetaan myös kärsimyksen hyväksymiseen ja sietämiseen. Epäkohtia on tällöin vaikea tuoda esiin.

Hurtig painotti, että väkivalta kyllä tuomitaan yksiselitteisesti hengellisissä yhteisöissä. Yhteisöt eivät hyväksy tai oikeuta väkivaltaa eivätkä neutralisoi sitä opetuksessaan. Ristiriita suhteessa siihen, miten väkivalta käytännössä yhteisöissä kohdataan, on kuitenkin räikeä.

Käytännössä uskosta johdetun opin avulla on luotu paljon ehdottomia ja joustavampia odotuksia siitä, miten uskon tulee näkyä naisen elämässä, miltä hän saa näyttää ja miten hän saa puhua. Uhreja ei kuulla, koska halutaan pitää kiinni yhteisön lintukoto-omakuvasta. Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä kaikki 24 johdon edustajaa ovat miehiä ja seurapuhujina voivat toimia vain miehet.

– Tämä kaikki sekä ehkäisykielto ja nöyrän, palvelevan naisen ihanne rajaavat vahvasti, mikä on naiselle mahdollista ja mikä on naisen toimijuuden tila. Tämä on itsessään rakenteellista väkivaltaa, joka kasvattaa riskiä myös muuhun väkivaltaan erityisesti silloin, kun nainen ei suostu hänelle määriteltyyn tilaan, Hurtig sanoi.

Istanbulin sopimuksen sukupuolineutraali tulkinta on ongelmallinen

Monika-Naiset liitto on tehnyt Suomessa työtä jo yli 20 vuotta väkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa. Sen kriisikeskuksesta ja salaisessa osoitteessa sijaitsevasta naiserityisestä turvakodista hakee apua vuosittain 700–800 maahanmuuttajanaista, jota ovat kotoisin noin 60 eri maasta.

– Naisten sosioekonominen, kulttuurinen ja uskonnollinen tausta vaihtelee paljon. Meillä on asiakkaita tohtoreista lukutaidottomiin, kertoi Kriisikeskus Monikan johtaja Natalie Gerbert.

Hän totesi, että Istanbulin sopimus eli Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta täyttää jo 10 vuotta. Vertailuraportissa sen soveltamisesta Suomi ei näyttäydy Gerbertin mukaan myönteisessä valossa.

– Suomessa ja Tanskassa sopimusta tulkitaan sukupuolineutraalisti eli valtiot haluavat torjua kaiken väkivallan sukupuolesta riippumatta. Tässä on suuri riski, että naisiin kohdistuva väkivalta jää näkymättömäksi. Naisten sukupuoleen liittyvät erityiset kokemukset ja vaikutukset pitää huomioida.

Myös sisäministeriön strategiapäällikkö Ari Evwaraye kiinnitti huomiota siihen, että väkivallasta puhutaan Suomessa tekijälähtöisesti ja potentiaalisesti uhreiksi mielletään kaikki.

– Oikeasti väkivalta on selkeästi sukupuolittunutta ja esimerkiksi perheväkivallan uhrina on paljon useammin nainen.

Evwaraye on huolissaan siitä, että naisviha kuvitellaan usein vain verbaaliseksi.

– Siitä on paljon esimerkkejä, että väkivallan hyväksyvä retoriikka johtaa ennemmin tai myöhemmin myös tekoihin.

Evwarayen mukaan ihmiselle turvallisin tila saattaa olla samalla hänelle se turvattomin. Näin on, jos perheessä tai omassa uskonnollisessa yhteisössä esiintyy väkivaltaa.

– On tehtävä työtä absoluuttisen turvallisuuden puolesta.

Webinaarin järjestivät Naisjärjestöjen Keskusliiton ja tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Tasa-arvoteoilla vaikuttavuutta -hanke, kirkkohallitus ja Suomen Lähetysseura.