Liisa Tuovinen kritisoi kirjoituksessaan ja Kotimaa24:n haastattelussa jumalanpalveluksissa luettavia synnintunnustustekstejä ja ennen kaikkea tapaa, jolla ihmisen todellisuus niissä sanoitetaan tämän tullessa kirkkoon.
– Oleelliset taakat voivat olla muuta kuin syyllisyyttä. Tekstit ovat hyvin puutteellisia. Syyllisyyttäkään ei sanoiteta auttavalla tavalla, Tuovinen katsoo.
Tuovisen mielestä teksteissä on myös liikaa ”loputonta kielteisen vahvistamista”.
– Miksi aina sanotaan esimerkiksi, että ”en ole kuunnellut ääntäsi (Jumalan)”? Miksei sanota, että toivon, että voisin huomata milloin sanot jotain? Tämä on kohtalokasta, koska aivomme reagoivat aina kielteisiin asioihin. On tietoisen ponnistuksen asia oppia havainnoimaan myönteisiä mahdollisuuksia, Tuovinen pohtii.
”Vakavin on kuitenkin se vastuu, mikä meillä on syyllisyysopetuksessa, siis myös kirkon synnintunnustusteksteissä, suhteessa lapsiin. Pahimmillaan siitä ei voi käyttää lievempää nimitystä kuin mielenterveysrikos”, Tuovinen kirjoittaa Kotimaa24:n Yksi kerrallaan -blogissa.
– Tämä liittyy siihen, että lapsen taipumusta pitää kokemaansa paa omana vikanaan, ei korjata, hän selventää.
Sen sijaan, että korostettaisiin sitä, että olemme täysin kykenemättömiä mihinkään hyvään, rovastin mielestä pitäisi miettiä, miten hyvääkin voisi tehdä. Hän vertaa tilannetta siihen, että jos perheessä yhtenä päivänä ei riidellä, on hyvä kysyä, kuka teki jotain sinä päivänä oikein sen sijaan että vain kysyttäisiin, miksi kuutena päivänä rähistään.
– Synnintunnustuksen pitäisi avata tietä ulos pahasta hyvään ja kysyä onko tietä ulos, onko jotakin valonsädettä. Totta kai ihminen kykenee pahaan, mutta se ei tarkoita, ettei ihminen kykenisi myös hyvään. Vahvistammeko me väärää syyllisyyttä vai autammeko me siitä pois? Tuovinen sanoo.
Kotimaa24:n tapaama Tuovinen on viime aikoina pohtinut muun muassa sielunhoidon käsitettä. Hänestä se on monin tavoin problemaattinen. Hänen käsityksenä mukaan esimerkiksi pappien järjestämiä toimituskeskusteluja ei tilastoida sielunhoidollisiksi keskusteluiksi, vaikka hyvin suoritettuina niiden pitäisi nimenomaan olla sellaisia.
Tuovinen ei löydä toisaalta parempaakaan termiä sielunhoidolle.
Hän hämmästelee myös sitä, ettei jokin aika sitten läpiviedyssä kirkkohallituksen organisaatiomuutoksessa luotu kirkkoon sielunhoidon yksikköä, johon perheneuvonta, sairaalasielunhoito ja Palveleva puhelin olisi yhdistetty. Nyt kasvatus- ja perheasiat ovat samassa yksikössä kirkkohallituksen toiminnallisessa osastossa.
Liisa Tuovinen oli muutama vuosi sitten paljon julkisuudessa, kun hän oli siunannut tai toimittanut rukoushetken samaa sukupuolta olevien henkilöiden puolesta. Tuovinen sanoo, että hän haluaa edelleenkin olla läsnä parisuhteensa rekisteröineiden juhlassa, lukea heille siunauksen ja kysyä kirkolta, mitä hiljattain hyväksyttyyn rukoukseen parisuhteensa rekisteröineiden kanssa on oikeasti haluttu sisällyttää.
Lue Tuovisen kirjoitus synnintunnustuksista Kotimaa24:n Yksi kerrallaan -blogista