Seurakuntapastori Maija Hyvönen ja lapsi- ja perhetyön sihteeri Mari Jääskeläinen valmistautuvat lattiakuvailtaan Oulussa Maikkulan kappelin keittiössä, sillä lattiakuvien jälkeen lapset ja aikuiset nauttivat yhdessä iltapalan.
Aikuisten ja lasten ryhmä kokoontuu yhtä aikaa vierekkäisissä tiloissa. Lasten ryhmää vetää Jääskeläinen, aikuisten ryhmää vuorotellen Hyvönen ja lastenohjaaja Riitta Yliluoma.
Lattiakuvailtoja pidetään Karjasillan seurakunnassa Maikkulan kappelilla jo neljättä vuotta kerran kuussa. Osallistujamäärä vaihtelee suuresti. Lapsia on joskus kaksi, joskus tupa täynnä. Vakioporukan lisäksi melkein aina tulee joukkoon joku uusi.
Tänä iltana aikuisten ryhmässä on kymmenen osallistujaa, joista ensikertalaisia kolme. Työikäisten lisäksi mukana on yksi vanharouva sekä pikkumies, joka ei vielä uskaltanut jäädä lastenryhmään ilman äitiä.
Samuelin isän tunteet herättävät keskustelua
Pistämme tuolit tiiviiseen rinkiin ja kerromme, miten ruma räntäpäivä on itse kullakin sujunut. Vanharouva on viettänyt päivänsä yksin neulomus seuranaan ja iloitsee, kun pääsi nyt ihmisten pariin.
Illan aiheena on luopuminen ja luottamus. Aikuisten ryhmää johtava Hyvönen ottaa esiin pienen puisen aarrearkun, joka kiertää hiljaisuudessa kämmeneltä kämmenelle. Jokainen vuorollaan sujauttaa arkkuun leikisti toiveen, jonka toteutumiseksi olisi valmis vaikka luopumaan jostain.
Raamatun kertomuksessa Hanna lupaa luovuttaa lapsensa Jumalalle, jos lapsen vain saisi. Kun Samuel sitten syntyy, Hanna antaa pojan temppeliin Eeli-papin kasvatettavaksi ja tuo pojalle joka vuosi tuliaisiksi itse ompelemansa viitan.
Herää kysymyksiä. Eikö pojan isällä ollut pojan luovuttamiseen mitään sanomista? Saiko Hanna todella olla niin itsenäinen päätöksissään? Mitkä olivat isän tunteet poikaa kohtaan? Lähettikö Jumala pojan temppeliin säästääkseen hänet kodin kireältä ilmapiiriltä, siellä kun oli jo vuosikausia vallinnut katkera kateus ja kilpailutilanne vaimojen välillä? Minkälaista oli kasvaa temppelissä, jossa Eeli-papin omat pojat olivat hulttioita?
Laskemme lattialle pareittain neljä kirkkaanpunaista kangasneliötä. Kahden neliön uloimmat kulmat taitetaan keskelle, ja viitta on valmis. Väristä meille tulevat mieleen veri, sota, rakkaus ja joulu.
Kristus-kynttilän valossa toiveisiin tulee totista toivoa
Isot lokerokorit ovat täynnä houkuttelevia pikkutavaroita kuten simpukoita, pieniä sileitä kiviä, karkeita liuskakiviä, lasihelmiä, muovikukan teriöitä, vihreitä lehtiä ja höyheniä.
Tehtävänä on miettiä, mitä Hanna toivoi ja rukoili pojalleen, kun joutui olemaan tästä erossa. Näitä ajatuksia kuvaavia esineitä saa ottaa niin paljon kuin haluaa ja asetella ne viitan päälle. Hiljaa keskustelua seurannut pikkupoika innostuu ja tarttuu äitinsä kanssa toimeen.
Tavaroiden asettelu viitan päälle luo hartaan tunnelman. Jos haluaa, saa kertoa, miksi laittoi viitalle juuri ne esineet ja juuri tuohon asetelmaan, mutta useimmat miettivät asiaa vain itsekseen.
Minä valitsen sileän kiven ja pienen huopapallukan. Toivon, että elämä hioisi Samuelista sileän kiven, sellaisen, jota Daavid voisi käyttää lingossa Goljatia vastaan. Huopapallukalla kuvaan inhimillistä lämpöä ja turvaa, jota Samuelille toivon kaukana kotoa.
Vanharouva ottaa esiin runovihkonsa, josta jakaa meille Valto Saran runon Taivaan portti. Runossa pieni tyttö suree, kun taivaan portista mahtuu hänen lisäkseen vain Musti ja Mirri, mutta äiti on liian suuri. ”Ei taivaan portti suuremmaks’ voi tulla, täytyy pienemmäksi tulla ihmisen”, vastaa äiti.
Asetelmiemme keskelle ohjaaja sytyttää valkean Kristusta kuvaavan kynttilän. Kristuksen valossa toiveet muuttuvat äkkiä rukouksiksi ja toiveisiin tulee totista toivoa.
Kynttilän ääreen ohjaaja sijoittaa vielä aarrearkun, jonka kannen alle on säilötty meidän sinne sujauttamat toiveemme. Läsnä on vahva kutsu luottaa kaikessa Kristukseen.
Laulamme virren Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan. Loppurukouksen jälkeen lapset ryntäävät riemukkaina luoksemme. Moni ällistyy: nytkö tämä jo loppui? Aikuiset olisivat mielellään jatkaneet keskustelua ja ajattelemista vielä toisen puolituntisen.
Iltapalalla keskustelua voi toki vielä jatkaa. Iltapala saa kehuja vakiokävijä-äidiltä. Kun iltapala on syöty jo kirkolla, voi lapset pistää kotiin palatessa heti nukkumaan.
Käyn katsomassa lasten ryhmän tekemää lattiakuvaa. Lapset ovat tehneet kankaista sydämenmuotoisen kuvapohjan. Sen päällä on keveitä värikkäitä huiveja, Samuelin viittoja. Kristus-kynttilä palaa täälläkin kuvan keskellä, ja sen edessä on sydämen muotoisia kortteja, joihin lapset ovat liimanneet kimaltavia sydäntarroja.
”Kaikkien ei tarvitse tietää, mitä haluat tuoda Jumalan eteen”
Lattiakuvamenetelmää voi soveltaa eri ikäryhmille, vaikka saksalainen Franz Kett kehitti sen alun perin kirkollisten päiväkotien uskonnollista kasvatusta varten. Pienessä porukassa päästään Jääskeläisen kokemuksen mukaan usein helposti avaamaan asioita.
– Jokainen saa omalla tasollaan ja oman elämän kautta käsitellä, mitä Raamatun ajan ihmiset ovat kokeneet. Sieltä nousee tähänkin päivään jotakin.
– Raamatun kertomusta voi käsitellä myös itsensä ja Jumalan kanssa, siitä tulee pyhän kokemus. Kaikkien muiden ei tarvitse tietää, mitä haluat tuoda Jumalan eteen, Mari Jääskeläinen sanoo.
Lasten ryhmälle Jääskeläinen muuttaa aiheen käsittelyn lapsilähtöisemmäksi.
– Muokkaan vähän tekemistä ja mitä asioita nostan esille ja miten kerron kertomuksen. Lapset tykkäävät toiminnallisuudesta. Keskustelu heidän kanssaan on erilaista kuin aikuisten kanssa, mutta syvällisiäkin keskusteluja lasten kanssa on käyty. Kun vakkariporukka tulee tutuksi, lapset uskaltavat jutella enemmän, Jääskeläinen sanoo.
Suomessa lattiakuvamenetelmän koulutusta ovat järjestävät muun muassa Järvenpään Seurakuntaopisto ja hiippakunnat.
Kuva: Raija Kurki. Lasten ryhmän luoma lattiakuva korosti rakkautta. Hanna-äidin ompelemia värikkäitä viittoja oli kasapäin ja sydänkortteja oli askarreltu antaumuksella.