Koronapandemian vaikutukset pappien ja kanttorien työssä jaksamiseen ja työn mielekkyyden kokemiseen ovat olleet oletettua suurempia. Työ ei tunnu yhtä tärkeältä ja suhde hengellisen työn tekemiseen on muuttunut. Lisäksi ylirasittuneiden pappien osuus on kolminkertaistunut, kanttoreiden kaksinkertaistunut.
Tämä käy ilmi Itä-Suomen yliopiston professorin Kati Tervo-Niemelän tutkimuksesta Kutsumus pandemian puristuksessa: Pappien, teologien ja kanttorien suhde työhön, työhyvinvointi ja suhtautuminen ajankohtaisiin kysymyksiin AKI-liittojen jäsentutkimuksessa 2022. Torstaina 25.5. julkaistu tutkimus paljastaa muun muassa sen, että pappien pappis-identiteetti on kokenut pandemian aikana muutoksia.
MONET TYÖN merkitystä koskevat kohdat ovat kyselytutkimuksessa kokeneet selkeän pudotuksen. Esimerkiksi vuonna 2010 peräti 88% papeista piti kirkollisia toimituksia erittäin tärkeinä, mutta nyt vastaava prosentti oli vain 65. Jumalanpalvelusta erittäin tärkeänä pitävien pappien määrä on samaan aikaan lähes puolittunut. Niin ikään työtään Jumalalta saatuna kutsumustehtävänä kuvaavien osuus on vähentynyt. Vielä 2014 40% papeista kuvasi pappeuttaan ensisijassa Jumalan antamana kutsumustehtävänä, mutta vuonna 2022 vain joka neljäs. Tutkimuksen tekijä Kati Tervo-Niemelä paljastaa olleensa tutkimustuloksista hämmentynyt.
– Minun piti moneen kertaan tarkistaa, että en ole tehnyt jotain virhettä. Pandemia-ajan vaikutukset ovat selvästi oletettua suurempia.
Tervo-Niemelä uskoo, että poikkeusaika pakotti papit ja kanttorit pohtimaan omaa työtään ja suhdettaan siihen.
– Jos silloin syntynyttä kuormitusta ei saada purettua, niin ongelmat hyvin todennäköisesti kumuloituvat. Mikäli vanhat kuormittuneet työntekijät jatkavat samalla rytmillä palautumatta, niin uudetkin kuormittuvat.
YKSI HÄTKÄHDYTTÄVÄ muutos on siinä, kuinka tärkeänä papit ja kanttorit omaa työtään pitävät. Tervo-Niemelän mukaan suunta on selvä.
– Seurakunnan ydintehtäviä ei koeta enää niin tärkeäksi kuin aiemmin. Se lisää työn kuormittavuutta. Jos ei itse pidä työtään merkityksellisenä, niin mielekkyyttä ja palautetta pitää hakea kauempaa.
Tervo-Niemelä painottaa, että ihmisellä on taipumus arvostaa sitä, mitä muutkin pitävät tärkeänä.
– Yhteiskunnallisessa keskustelussa kirkkoa haastetaan alati. Keskustelut siitä, onko pappi tervetullut kouluun, saako yhteistyötä tehdä päiväkotien kanssa ja missä pappi saa pitää yllä hengellistä rooliaan, ovat jatkuvia.
Se voi puolestaan johtaa itsetutkiskeluun siitä, miten ylipäätään on ammatissaan oikeutettu olemaan ja missä roolissa saa kulloinkin olla. Pidemmän päälle itsetutkiskelu voi viedä tilaa ja aikaa hengellisestä elämästä kutsumukseen vaikuttaen. Kun yhteiskunnan puolelta tuleva paine ja kritiikki kirkon työtä kohtaan kasvaa, pappi joutuu jatkuvasti puolustamaan oman työnsä paikkaa ja merkityksellisyyttä sekä itselleen että ulospäin. Se lisää kuormitusta. Tervo-Niemelän mukaan historiallisia yhtymäkohtia löytyy.
– Naispuolisilla papeilla on ollut tällaista puolustautumista naispappeuden vastustamisilmiön takia. Nykyään monen kirkon työntekijän pitää puolustaa jatkuvasti paikkaansa. Kun kastettavien ja vihittävien määrä laskee ja näistä aiheista puhutaan, moni pohtii, mikä minun työni merkitys oikein on.
OSITTAIN MUUTOSTA selittää pappien teologisen orientaation muutos ja oman hengellisyyden hoitaminen ohimennen pappien keskuudessa. Tutkimuksen mukaan esimerkiksi sanan julistamista, jumalanpalvelusta ja kirkollisia toimituksia tärkeänä pitävien pappien osuus on vähentynyt. Ne ovat työtehtäviä, joiden tärkeydellä on yhteys oman hengellisen elämän hoitamiseen ja kutsumuskokemukseen, Tervo-Niemelä linjaa. Tervo-Niemelä toteaa, että mahdollisesta hengellisyyden vähenemisestä on syytä olla huolissaan.
– Kirkon työntekijälle oman hengellisyyden kohtaaminen ja ylläpitäminen on äärimmäisen tärkeä voimavara. Sitä ei korvaa mikään.
Tervo-Niemelän mukaan kirkon on työnantajana rohkaistava työntekijöitään hoitamaan omaa hengellisyyttään. Epäilykselle on annettava tilaa, jotta hengellistä kasvua voi tapahtua.
– Tutkimuksissa näkyy, että kun pappi itse uskoo asiansa olevan tärkeä, seurakuntalainenkin kokee asian merkityksellisempänä.
Valtaosa papeista voi Tervo-Niemelän mukaan kuitenkin hyvin, mutta jos hyvinvoiva enemmistö ei kuule oman jaksamisensa kanssa kamppailevaa vähemmistöä, lopputulos on huono. Tervo-Niemelä kertoo koronan vaikutusten olevan voimakkaita myös muilla kirkollisilla aloilla.
– Tämä ei koske pelkästään pappeja ja kanttoreita. Monet kysymykset ovat vähintään yhtä haasteellisia myös nuoriso- ja diakoniatyön piirissä.
AKI-liittojen toiminnanjohtaja Jussi Junni näkee, että kutsumuksen kokeminen johtaa työhyvinvointiin. Korona-ajan vaikutukset kutsumuksen kokemiseen olivat kuitenkin voimakkaita.
– Kirkon työn merkityksen kokemisessa on meneillään jonkinlainen murros, jota pandemia-aika vauhditti.
Junnin mukaan yksi syy voi olla siinä, että kirkko ei ole enää samanlainen valtavirran uskon normittaja kuin vielä viime vuosisadan lopulla.
– Yhteiskunnan kasvava moniarvoisuus ja uskonnollinen moninaisuus herättävät kysymyksiä relativismista. Monet pohtivat, ovatko kristinuskon väitteet absoluuttisesti totta, vaiko vain kielipeliä. Jotkut hengellisen työn tekijät kipuilevat kutsumuksessaan kristinuskon ontologisten merkitysten kanssa.
Junnin mukaan ristiriita kirkkovuodessa eletyn pelastushistorian ja papin oman uskon välillä voi lisätä ahdistusta ja vieraannuttaa kirkon työstä.
– Usko kirkon opetukseen ja sen suhde työn mielekkyyteen ovat hyvin keskeisiä asioita. Uupuminen lisää kyynistymistä ja vähentää työn mielekkyyttä.
Junnin mukaan kirkon työntekijöiden työssä jaksamiseen liittyvien kysymysten äärelle täytyy pysähtyä.
– Kutsumus tuntuu olevan muutoksessa. Siihen liittyvät työhyvinvoinnin ongelmat täytyy ottaa hyvin vakavasti.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!