Kolumni: Pyhiinvaelluksella olen ruumiillinen ihminen enkä varmasti taipaleen viimeinen kulkija

Kuva: Pasi Leino

Reppu on pakattu. Sinne ei paljon tavaraa mahdu. Pari paitaa ja alusvaatteita. Illaksi toiset kengät ja kaikenlaista yötä varten. Pieni pala saippuaa ja nopeasti kuivuva retkipyyhe. Päiväkirja. Hellehattu. Rakkolaastaria kaiken varalta. Paljon muuta en tarvitse. Kannettavaa ei ole paljon, mutta tiedän tämänkin painavan.

Olen lähdössä pyhiinvaellukselle. Olen kulkenut reittiä Portosta Santiago de Compostelaan aikaisemminkin. Muillakin reiteillä olen ollut, niin Espanjassa kuin Suomessa. Pyhiinvaellus on minulle olemisen tapa, harrastus ja pyhä matka, kaikkea tätä yhtä aikaa.

***

Päällisin puolin matkassa ei ole juuri mitään pyhää, eikä etenkään mystistä. On särkeviä jalkoja ja hiertäviä kantapäitä, auringosta punottavat poskipäät ja kirpsakkaa vastatuulta. Vieressä sängyssä nukkuu joku ja kuorsaa. Aamulla lähdetään uudelle taipaleelle ja iltapäivällä saavutaan perille. Näin kuljetaan päivästä toiseen.

Pyhiinvaelluksella pyhyys syntyy arjesta. Olen muukalainen, matkalle lähtenyt peregrinus, omasta arjestani ja oravanpyörästäni hetkeksi luopunut. Kuljen teitä, joita monet muukalaiset kulkivat ennen minua, ja varmaa on, etten ole taipaleen viimeinen kulkija. Olen ruumiillinen ihminen ja sellaiseksi luotu. Olen ihminen, joka tuntee kehossaan matkan raskauden, kuljettujen kilometrien ja vuosien painon.

***

Reppu selässä kohtaan kristittyjä kaikkialta maailmasta. Yhdessä me jaamme arjen leipää pienissä kahviloissa ja kerromme oman elämämme kauniita ja kipeitä kertomuksia. Syitä vaellukselle näyttää olevan yhtä monta kuin on kulkijaakin. Jossain syvällä kertomusten uumenissa on hento kaipaus olla osa Kristuksen seuraajien joukkoa. Kaikki eivät vain oikein tiedä, mitä se heille tarkoittaa.

Santiago de Compostela on matkan päätepiste, osalle ehkä pyhä paikka. Minulle pataprotestantille se on turisteja vilisevä iloinen kaupunki. Pyhää on matka, jota kuljen. En koskaan palaa vaellukselta samanlaisena kuin sinne lähdin. En myöskään saa sieltä sitä, mitä ennakkoon odotin. Matka yllättää minut aina – Jumala yllättää. Pyhiinvaelluksella matka on päämäärä.

Pyhiinvaelluksella arki ja pyhä limittyvät ja sulautuvat toisiinsa. Aikakin menettää hetkittäin merkityksensä. Sydämessäni kannan pyhiinvaelluksen seitsemän avainsanaa: kiireettömyys, vapaus, huolettomuus, hengellisyys, jakaminen, yksinkertaisuus ja hiljaisuus.

Kirjoittaja on Turun tuomiorovasti. Kolumni on julkaistu 13.5.2022 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.