Kolumni: Osaan jo sanoa hihittämättä sanan hiippakunta ja lausua kirkkohallituksen oikealla tavalla

Olli Löytty. Kuva: Rami Marjamäki

Kun pari vuotta sitten palasin pitkän poissaolon jälkeen takaisin kirkollisen toiminnan piiriin, minulla oli hetken aikaa tarkat silmät ja herkät hoksottimet. Kuulin keskustelut ulkopuolisen korvin. Sen edun olen menettämässä mitä pidempään ja syvemmällä olen mukana tuossa kieliyhteisössä.

Vaikka kirkon perusideaan kuuluu laajentuminen ja siksi sen on kyettävä puhuttelemaan yhteisön ulkopuolisia ihmisiä, sillekin on kehittynyt oma kielensä. Enkä tarkoita ainoastaan niin sanottua kaanaankieltä vaan laajemmin seurakuntalaisten tapaa kommunikoida keskenään.

Muutama kirkkopolitiikassa havaitsemani esimerkki valaiskoon asiaa: Ykseys on särähtänyt korvissani aivan erityisellä tavalla, sillä havaintojeni mukaan sitä käytetään useammin lyömäaseena eri tavalla ajattelevia vastaan kuin keskinäisen yhteishengen lisäämiseen. Nuo muut ovat niitä, jotka uhkaavat meidän ykseyttämme!

Kauniilta ja lohdulliselta korvissani on puolestaan kuulostanut sana sisarkirkko. Se on signaali, jolla keskustelijoita muistutetaan siitä, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on osa maailmanlaajuista kristikuntaa. Se kertoo, että suomalaiset eivät ole Jumalan ainoa valittu kansa vaan että on olemassa muitakin kansoja ja kirkkokuntia, joiden käytännöistä ja kokemuksista voimme oppia.

***

Yhteisöön sisään pääseminen edellyttää sen kielen oppimista. Uskoisin jo läpäiseväni kirkkomme kielitestin. Osaan sanoa hihittämättä sanan hiippakunta ja naurahtaa tietäväisesti, kun puhutaan Kipan tehottomuudesta. Sanan kirkkohallitus lausun tavalla, josta ilmenee paheksunta sen omavaltaista toimintakulttuuria kohtaan.

Olen myös omaksunut koko joukon eufemismeja eli kiertoilmaisuja. Nyt osaan keskustella sujuvasti vanhasta virkakäsityksestä, kun tarkoitan naispappeuden vastustamista, ja tietystä seurakuntakäsityksestä, kun puheena on lestadiolaisten usko siihen, että muut eivät pääse taivaaseen. Enää en ihmettele, että niinkin neutraalilta kuulostava sana kuin henkilöseurakunta sisältää kokonaisen utopian, jossa ei ole naispappeja ja sateenkaaripareja.

Sana teologia on uusi suosikkini, sillä sen eteen voi laittaa monenmoisia määreitä: on ristin, luomisen, ympäristö- ja virkateologiaa. Kieli- tai kielen teologiasta en ole kuitenkaan löytänyt mainintaa edes internetin kaikkitietävällä hakukoneella. Olkoon se oppi siitä, miten Jumalasta, uskosta ja seurakunnasta puhutaan. Kielen teologian pääperiaatteiksi ehdotan avoimuutta, ymmärrettävyyttä ja totuudellisuutta.

Olli Löytty

Kirjoittaja on tutkija ja tietokirjailija. Kolumni on julkaistu 12.3.2021 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.

Lue myös Olli Löytyn muut kolumnit:

Kolumni: Kenen äänellä lähetystyön tarina kerrotaan?

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.