Kirkolliskokousviikon aikana tulee useamman kerran kysyttyä itseltäni: Miksi yhä kuulun kirkkoon? Eikö olisi vain helpompi luovuttaa, laittaa eropaperit menemään ja vapautua syrjivistä rakenteista ja epätoivoisista yrityksistä muuttaa jähmeää kirkkoinstituutiota?
Saan ihmettelyä myös ystäviltäni, niiltä kirkon kovasti kaipaamilta nuorilta aikuisilta, millenniaaleilta: Miten jaksat sitä kamalaa puhetta, ummehtunutta ilmapiiriä ja patriarkaalisia rakenteita? Miksi jaksat osallistua keskusteluun, jossa ihmisyytesi ja elämäsi jatkuvasti kyseenalaistetaan?
Voi olla, että on myös niitä ihmisiä, jotka eivät jäisi kaipaamaan minun jäsenyyttäni kirkossa. Kritiikkini kirkon rakenteita kohtaan on saanut jotkut puolustamaan niitä entistä hanakammin. Useasti olen saanut kuulla kysymyksen: ettekö te sateenkaari-ihmiset voi vain lopettaa kirkon hajottamisen ja perustaa oman kirkon, jossa voitte vihkiä vapaasti ketä lystää?
***
Kirkon nelivuotiskertomuksen yksi vahva viesti on se, että nuoremmille sukupolville kirkko ja sen usko näyttäytyvät outoina. Vaikka olen itse monella tavalla syvällä kirkon ihmemaassa ja vallan rakenteissa, tunnistan jotain tuosta outouden kokemuksesta.
Usein tuntuu, että kirkossa ollaan huolestuneempia kirkkoinstituution vallasta ja asemasta yhteiskunnassa kuin siitä, että kirkko olisi merkityksellinen ihmisille. Kirkon johdossa tuntuu olevan vaikeata ymmärtää vallan ja vastuun suhdetta, ja kritiikiltä piiloudutaan oman aseman suojaan. Ajatellaan, että kirkon tehtävä on näyttää hyvältä, ei tehdä hyvää. Kriittiset äänet vaiennetaan vaatimuksella puhua mieluummin hyvää kuin totta.
Kirkon strategiassa tavoitteeksi on asetettu ovien avaaminen kirkkoon. Se ei kuitenkaan riitä. Pitää uskaltaa katsoa, mitä sisällä on ja millaisia kynnyksiä olemme rakentaneet. Meidän pitää pystyä tunnustamaan kirkkomme historia. Meidän tulee tunnistaa ja purkaa ne sortavat rakenteet, joita olemme tässä kirkossa rakentaneet ja ylläpitäneet: systemaattinen naisten ja vähemmistöjen vaientaminen sekä patriarkaaliset rakenteet, joissa uskontoa ja sen harjoittamista on tuhansien vuosien ajan saaneet sanoittaa ja määrittää pääosin vain miehet.
***
Kaikesta tästä huolimatta tämä kirkko on minulle rakas. Miksi? Tämän kirkon kautta olen löytänyt yhteyden moneen ihmiseen, joka väsymättä (ja välillä väsyneenäkin) jaksaa tehdä töitä oikeudenmukaisuuden ja rakkauden eteen. Olen kohdannut vilpitöntä rinnalla kulkemista ja kohtaamista elämän iloissa ja suruissa. Ennen kaikkea minulle tämä on se kirkko, jonka kautta olen saanut löytää sanoman rakastavasta, oikeudenmukaisesta ja armollisesta Jumalasta.
Minä haluan rakentaa kirkkoa, jossa ilosanoma saa kuulua kaikille ja kaikkialle kirkkaana!
Hanna Mithiku
Kirjoittaja on Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja ja projektipäällikkö. Kolumni on julkaistu 20.11. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä