Kolumni: Metsä kirkkoni olla saa – Nilsiän herättäjäjuhlien kenttä oli kuin luotu pyhäköksi

Suomalainen viihtyy metsässä, sanotaan. Nyt metsä kirkkoni olla saa, kirjoitti jo runoilija Immi Hellén. Metsästä voidaan suunnitella kirkkotila myös tarkoituksella. Tänäkin kesänä niemissä, notkoissa ja saarelmissa on järjestetty hulppea määrä kesäkirkkoja ja luontomessuja.

Minä koin kesän luontokirkkoelämykseni Nilsiän herättäjäjuhlilla. Seurakenttää kehui moni. Sitä sanottiin kaikkien aikojen juhlakentäksi. Minäkin sanoin.

Körttien herättäjäjuhlat järjestetään joka vuosi eri paikkakunnalla. Aina kokoonnutaan taivasalla. Toisinaan pitkät puupenkit kannetaan puistomaiselle alueelle, monesti käytännöllisin paikka on urheilukenttä.

Nyt oltiin vanhalla hautausmaalla. Veisasin siellä auringossa. Kuljin sinne myös illalla, kun aurinko oli laskenut ja kenttä oli tyhjä. Vain puinen musta risti valvoi etuosassa.

Tällä kertaa juhlakenttä ei ollut ainoastaan tila, johon tuhannet mahtuivat. Kenttä oli kuin luotu kirkoksi.

***

Selitän, miksi. Ensinnäkin puut. Niitä kasvoi kentällä kaikenlaisia. Kuusia, mäntyjä, koivuja, leppiä. Niitä oli moneksi, kuin meitä ihmisiä. Erikokoisia, eri-ikäisiä, juuriltaan erilaisia. Kaiken keskellä kohosi Paavo Ruotsalaisen haudalle aikanaan istutettu piikkinen kuusi. Körttijohtaja toivoi sitä muistokseen, sillä hän oli piikkinen mies.

Niin, toiseksi ne haudat, Paavon ja muiden. Vanhat hautaristit, muistomerkit. Kirkkotilan symboliikkaan kuuluu ajatus siitä, että menneet polvet osallistuvat ehtoolliselle puolikaaren muotoisen alttarin toisella puolella. Kun ehtoollisjono kiemurteli hautojen välissä, perille päässeet tuntuivat olevan mukana vieläkin todellisempina.

***

Kolmas asia, joka teki juhlakentästä kirkon, oli tila, avaruus. Puut loivat varjoja ja rajasivat puistoon alueita. Jos halusi, saattoi mennä istumaan aivan kentän etuosaan. Siellä näki puhujat ja kuorokatoksen, oli keskellä elämää.

Mutta halutessaan saattoi myös istua omalla puiden reunustamalla läntillään, kuin mystisessä lehdossa. Asettua rauhaan. Kuulla äänet, vaikkei nähnyt.

Saattoi jopa käydä niin kuin ystävälleni, joka sunnuntain messussa katsahti ehtoollisen asettamisen hetkellä alttarille. Kaukaa, puiden välistä, hän erotti, ehkä, liturgin ja ehtoollismaljan. Näki vilauksen, kuin aavistuksen. Siinä oli jotain perin körttiläistä.

Kuva: Meri Toivanen

Lue myös:

Kolumni: Kirkon maallikon pitää olla vaarallinen