Kolumni: Luterilaisessa kirkossa voitaisiin oppia alkuperäis­kansoilta

Kuva: Jukka Granström

Vietin suurimman osan lokakuusta Intiassa. Matkalla minulle avautui uusi kulma jättiläismäisestä maasta: kävin ensimmäisen kerran Koillis-Intiassa.

Koillis-Intia piirtyy kartalle erillisenä saarekkeena Bangladeshin, Myanmarin ja Kiinan puristuksessa. Suurin osa alueen asukkaista kuuluu heimoihin, joiden kielet ja kulttuurit poikkeavat Intian valtaväestöstä.

Koko Intian väestöstä lähes yhdeksän prosenttia lasketaan heimoväestöksi. Heimoja on listattu yli seitsemänsataa, mutta tosiasiassa niitä on enemmän.

Moniin heimoihin viitataan alkuperäiskansaa tarkoittavalla adivasi-nimityksellä. Termi pohjautuu sanskritin kieleen, vaikka sillä kuvataan sellaisia kulttuureja, jotka ovat sanskrit-kulttuurin vaikutuksen ulkopuolella. Koillis-Intiassa nimitys koetaan liian ”intialaiseksi”, joten siellä sitä ei käytetä.

* * *

Erilaista muuhun Intiaan nähden koillisessa on myös se, että kristittyjen osuus hipoo monin paikoin yhdeksääkymmentä prosenttia.

Koillisessa on toiminut aseellisia sissiliikkeitä, joista jotkut ovat jopa esiintyneet kristinuskon nimissä. Alueelle matkustaminen vaati aiemmin erikoisluvan, mutta nyt tilanne on rauhoittunut.

Matkani suuntautui Manipurin osavaltioon, jossa liikuin kuki-heimon alueella.

Kristinuskon historia kukien parissa alkoi, kun walesilainen Watkin Roberts julisti evankeliumia alueella vuonna 1910. Useimmat seurakunnista edustavat siksi vapaata presbyteeristä kristillisyyttä.

Alueella on myös luterilainen kirkko. Se syntyi, kun jotkut paikallisista kristityistä halusivat liittyä maailmanlaajaan tunnustuskuntaan ja valitsivat luterilaisuuden.

Koillis-Intian heimoväestö elää marginaalissa, sillä keskushallinto ei osoita riittäviä resursseja heidän alueilleen. Toisaalta heidän perinteisillä kulttuureillaan voisi olla paljonkin annettavaa laajemmalle maailmalle. Koillis-Intiassa tehdäänkin teologiaa tietoisena alkuperäiskansojen viisauden arvosta ilmastokriisin uhan alla.

* * *

Ekumeenisessa liikkeessä asiaan on herätty. Kirkkojen maailmanneuvosto on tuonut toiminnassaan esiin alkuperäiskansojen viisautta. Myös Vatikaanissa järjestettiin vastikään Amazonin alueen synodi.

Trendi voisi olla merkityksellinen Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle – kuuluuhan sen piiriin saamelaisia, jotka ovat Euroopan Unionin ainoa alkuperäiskansa. Olisiko aika ottaa entistä vakavammin se, että saamelaiskulttuuri voi tarjota näkökulmia paitsi ekologisesti vastuullisemman elämänmuodon etsimiseen myös uudenlaisen teologian kehittämiseen?

Kirjoittaja toimii johtavana asiantuntijana Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikössä.

***

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!

Kolumni: Luterilaisessa kirkossa voitaisiin oppia alkuperäiskansoilta