Kolumni: Lapsuuteni kylä­yhteisö kasvatti luottamusta, sillä joka oven takana oli ihminen

Satu Saarinen. 14.12.2020. Oulu. Kuva Jaani Föhr. Kolumnikuvassa vapaa käyttöoikeus, muut sovittava kuvaajan kanssa.

Asuin lapsuuteni pienessä pohjoissuomalaisessa kyläyhteisössä. Kyläluutailimme veljeni ja naapurin lasten kanssa talosta toiseen tahdilla, joka nyt jälkeenpäin tuntuu jatkuvalta rallilta. Tunsimme jokaisen talon asukkaat, ja kaikki tunsivat meidät. Talojen järjestys oli tämä: Eine ja Topi, Jorma, Hilkka, Hildénit, Kettuset, Markku, Tapani ja Anne, Kärkkäisen setä.

Meitä oli moneksi. Lapsia ja vanhuksia, työssäkäyviä, työelämästä – ja ylipäätään elämästä – syrjäytyneitä. Ihmisiä.

Jokaisessa kodissa vallitsi omanlaisensa tunnelma. Oli jännittävää mennä sisään, ja tuntea vieraan huushollin tuoksu. Poikkeuksetta ja kerta toisensa jälkeen kävi kuitenkin tämä: meidät lapset otettiin vastaan kuin arvovieraat. Ainakin meille tuli arvokas olo! Keksiä ja mehua tarjottiin, meille luotettiin Pepi-koira kävelytettäväksi. Saatiin kissanpentuja lainaan ja illalla palautettiin ne Annelle.

Joskus läpikylän menevällä reissullamme havaitsimme, että jonkun talon asukas oli laittanut luudan porstuan ovea vasten. Siitä me tiedettiin jo kaukaa, että tähän taloon on turha yrittää. Tiedettiin toki myös, että ovi on auki. Mutta koska luuta oli ovea vasten, ymmärrettiin, että Kettuset ovat nyt kaupassa tai Markku Teboilin baarissa.

Lapsuus oli onnellinen.

***

En tiedä, asuiko porstuoiden takana olevissa kodeissa onnellisia ihmisiä. Sen tiedän, että tuolla kylällä ketään ei jätetty yksin. Ovet olivat aina auki, öisinkin. Piti vain astua sisään, jos oli jotain vailla. Ja aina joskus joku oli. Ambulanssia, vitosta tai vakuutusta siitä, että kyllä kaikki järjestyy.

Suomi on neljättä kertaa peräkkäin maailman onnellisin maa. Luen tätä tilastoa kuvaamani kaltaisen lapsuuden jälkeen, aikuiseksi kasvaneena. Olen yksi noista tilaston onnellisista ihmisistä.

Lapsuuteni pohjalta tiedän, että onni koostuu paljolti näkymättömistä, mutta lujaa tuntuvista asioista. Niistä yksi tärkeimmistä on luottamus. Se, jonka voi menettää vain kerran, mutta joka vahvistuessaan vahvistaa minäkuvaa, myötätuntoa ja elämänluottamusta.

Lapselle luottamus on sitä, että uskaltaa käydä avoimista ovista turvallisella varmuudella siitä, että vastaan ottaa turvallinen aikuinen. On onnellista, jos lapsi saa olla lapsi ja luottaa aikuisten hyvyyteen. Ehkä aikuisetkin saavat onnellisuutta siitä, että he saavat taata lapselle hyvän kasvuympäristön.

Jokaiselle onnellisuutta lisää se tieto, että lähellä olevan oven takana on ihminen.

Pidetään ovia auki. Lisätään luottamusta. Ollaan sen arvoisia.

Kirjoittaja on Oulun hiippakunnan tuomiorovasti. Kolumni on julkaistu 10.12.2021 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.

Kolumni: Lapsuuteni kyläyhteisö kasvatti luottamusta, sillä joka oven takana oli ihminen

Edellinen artikkeliDiakin ja järjestöjen kehittämä nuorten digi­palvelu Zekki voitti EU:n innovaatio­kilpailun
Seuraava artikkeliDigi­enkeleitä ja lyhyt­terapiaa – kirkko­hallitus jakoi seura­kunnille 100 000 euroa diakonia­kokeiluihin

Ei näytettäviä viestejä