Olen tullut siihen ikään, jolloin ystävien ja sisarusten kohdatessa ei puhuta enää lapsista vaan vanhemmista, siis omista vanhemmista. Lasten syntymien ja varttumisen sijaan keskustelunaiheina ovat isien ja äitien ikääntyminen ja siihen liittyvät arkiset pulmat. Samalla tavalla, kun vielä hetki sitten jaoimme kokemuksia lastenhoidosta, nyt vertailemme vanhempiemme muuttuvia elämäntilanteita.
Puheenaiheilla on paljon yhteistäkin: rattaat ja rollaattorit, hoitopaikat ja hoivakodit, muutokset ruokahalussa, sairaudet, syntymäpäivät. Vaipoillekin on tarvetta molemmissa elämän ääripäissä, samoin ääneen lukemiselle. Mutta siinä missä lapset muuttuvat päivä päivältä valmiimmiksi kohtaamaan itsenäisen elämän, isien ja äitien tarve hoivalle ja huomiolle lisääntyy.
Kun miettii ihmisen elinkaarta ja sen toistumista sukupolvelta toiselle, idea ajan lineaarisesta kulusta kuulostaa täysin järjettömältä. Eikö luonto muistuta kaikin keinoin siitä, että aika ei suinkaan etene pituussuuntaisesti vaan kulkee ympyrämäisesti, toistuvina sykleinä? Eivätkö meidän vanhempamme, ja heidän vanhempansa ennen heitä, ole kokeneet tämän saman?
Tapahtumien luonnollisuus ja väistämättömyys ei kuitenkaan tarkoita, että kukaan pystyisi täysin valmistautumaan uuteen tilanteeseen. On vaikea luopua lapsen identiteetistä ja alkaa vanhempiensa hoivaajaksi.
***
Sitten on hetkiä, jolloin mikään kasvatusfilosofinen pohdinta ei auta. Hetkiä, jolloin elämän suuri siipiratas iskee arvaamatta ja lujaa.
Kun istuu sairaalavuoteen äärellä ja tarkkailee silmä kovana synnyttäjänsä hetki hetkeltä hidastuvaa hengitystä, ymmärrys luonnon kiertokulusta ei juuri lohduta. Hän, joka oli minun maailmankaikkeuteni, aluksi ihan sananmukaisesti, ja sitten peruskallion kaltainen järkähtämätön turva, on nyt jättämässä maallisen ruumiinsa. Hän ei enää koskaan katso minua hyväksyvästi, ilman vähäisintäkään vihjettä siitä, että minun pitäisi olla jollain tapaa toisenlainen. Kukaan ei voi häntä koskaan korvata; maailmani on nyt vajaa.
Kun olen tänä vuonna kirjoittanut kolumneja Kotimaahan, lehden ilmestymispäivänä äiti on aina soittanut innostuneena ja keskustellut kanssani jutun aiheesta, olipa se mikä tahansa. Epäilemättä hän on kirjoituksiani kehuessaan ollut jokseenkin jäävi, onhan hän monin tavoin syypää siihen, miten ajattelen, mistä kirjoitan ja millaisin silmin esimerkiksi kristinuskoa katselen.
Tuntuu musertavalta ajatella, että tämän numeron ilmestyessä puhelimeni ei enää soi.
Kirjoittaja on tutkija ja tietokirjailija. Kolumni on julkaistu 10.9.2021 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.