Olin rakkaan sukulaisen hautajaisissa. Pappi sanoi siunatessaan niin kuin käsikirjassa lukee: ”Iankaikkisuuden toivo luo valoaan tähän hetkeen.” Huomasin ajattelevani: Ei luo. Rakkaan sukulaisen minuun jättämä jälki ja yhdessä eletyn muistot luovat.
Jouduin toteamaan, että kuulun siihen kirkossa yhä laajenevaan joukkoon, jolle elämä ennen kuolemaa on tärkeämpää kuin elämä kuoleman jälkeen. Vaikka olen äidinmaidossa imenyt kristillisen uskon kalliin perinnön, on elämä kirjoittanut uskon testamenttiin ihan muuta kuin vanhempieni sukupolvi tarkoitti.
Tuonpuoleisen pelastuksen sijaan etsin tämänpuoleista merkitystä.
Siitä johduin ajattelemaan kirkon viestiä. Se on ainutlaatuinen ja arvokas, mutta jos se puetaan pelkkiin menneen maailman kielikuviin, ei kaltaisillani ole sille käyttöä.
Vielä tärkeämpi kuin viestin sisältö on tapa, jolla se tarjoillaan.
***
Kristillisen julistuksen perinteinen kaava on ollut kertoa ihmiselle, millainen hän on ja mitä hän sen vuoksi tarvitsee. Laki on ensin hirmuttanut sielun, ja Kristus sen sitten lohduttanut. Sielläkin, missä lain saarna on ymmärretty riittämättömyytensä ja häpeänsä kanssa painiskelevan tämän vuosituhannen ihmisen edessä vaientaa, tyhjäksi jäänyt tila on täytetty loputtomalla puheella armollisesta Jumalasta ja hänen ovi auki odottavasta kirkostaan.
Kristityt ovat ottaneet vakavammin lähetyskäskyn kehotuksen opettaa kuin Jeesuksen esimerkin kysyä toiselta, mitä hän on vailla.
Kirkko kouluttaa ja kurssittaa, kehittää ja kasvattaa. Kirkko on huolissaan. Kirkko ei usko itseensä. Kirkko etsii identiteettiään. Kirkko hakeutuu alkulähteille. Kirkko haluaa kertoa, mitä hyvää se tekee. Kirkko iloitsee, kun ihmiset haluavat antaa sille aikaansa. Kirkko toivoo, että ihmiset olisivat sen jäseniä.
Valokuvassa kirkko panee johtajansa kättelemään toista kirkon johtajaa. Radiossa kirkko kuulostaa koulutetulta bassobaritonilta. Kun kirkko kääntyy ihmisten puoleen, se kysyy, mitä mieltä ihmiset ovat kirkosta.
Symposiumit sauhuten kirkko miettii, millainen sen pitäisi olla huomenna. Se oikoo skenaarioitaan ja kääntää pykälänsä kallelleen. Onko tuohon kasvamassa finni, huomaa kirkko ja käyttää peitepuikkoa. Kirkko ei halua näyttää sellaiselta kuin se on.
Yrittämisen puutteesta kirkkoa ei pidä syyttää.
Mutta yhtä kirkko ei ymmärrä. Kaverista, joka on kiinnostunut vain itsestään, ei voi koskaan tulla ystävää.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Kolumni: Kirkossa varastetaan työnantajalta useammin aikaa kuin rahaa