Kolumni: Kristinusko on synkretistinen uskonto

Kuva: Jukka Granström

Katolista maantiedettä leimaa Maria-pyhiinvaelluspaikkojen verkosto. Tunnetuimmat pyhäköistä kuten Lourdes ja Guadalupe sijaitsevat Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Luterilaiselle matkailijalle nämä paikat tarjoavat hämmentävän yhdistelmän virallista katolisuutta ja rönsyävää kansanhurskautta.

Intian tunnetuin Maria-pyhäkkö sijaitsee Bengalinlahden rannalla. Vailankanniin suuntaa vuosittain miljoonia pyhiinvaeltajia. Monet ovat hinduja, jotka katolilaisten rinnalla matkaavat palvomaan Jeesus-lasta ja hänen Äitiään.

Siirtomaa-ajalla rakennettu basilika ilmentää goottilaista arkkitehtuuria. Mutta sitä ympäröivä kuhina tuo mieleen hindutemppelin: kansa riisuu kengät kirkkoon astuessaan ja tuo alttarille uhrilahjoina kookospähkinöitä sekä kukkia.

Huomio kiinnittyy kaljupäisiin pyhiinvaeltajiin, etenkin naisiin, jotka ovat luopuneet paksuista tummista hiuksistaan. Basilikan lähistöltä löytyykin hiustenleikkuupaikka: se osoittaa katolisuuden solahtaneen hindukulttuuriin, jossa pyhiinvaeltajat uhraavat hiuksensa.

***

Jos Vailankanni olisi kehitetty kirkollisena projektina, sitä voisi pitää onnistuneena esimerkkinä kristinuskon soveltamisesta paikalliseen kontekstiin. Ilmeistä on, että pyhiinvaelluksen käytännöt ovat kasvaneet alhaalta päin. Kristinuskon ja hindulaisuuden vuorovaikutusta onkin osuvinta kuvata synkretisminä.

Useimmat lukijat tuntevat sanan synkretismi kirkollisen kielen hälytysnappina, jota painamalla ilmiö voidaan leimata opillisesti epäilyttäväksi. Käsite viittaa uskontojen sekoittumiseen. Sellainen nähdään alkuperäisen puhtauden katoamisena, jonkinlaisena kontaminaationa.

Elävä usko on kuitenkin aina synkretististä. Ymmärsin tämän jokunen vuosi sitten Vailankannissa. Kristinuskon ytimessä on ajatus inkarnaatiosta eli Jumalan tulemisesta lihaan. Tämä prosessi jatkuu kirkon missiossa, kun evankeliumi sekoittuu paikalliseen kulttuuriin.

***

Katolisissa Maria-pyhäköissä usko inkarnoituu Jumalan äitiin kohdistuvana kansanhurskautena, joka voimaannuttaa vähäväkisiä. Mitä tämä voisi merkitä omassa kirkossamme? Kristillistä joogaa ja hengellisiä kokemuksia metsän siimeksessä? Vai luterilaista enkelihenkisyyttä? Ehkä jotain, mitä emme vielä tunne, mikäli kirkko antaa tilaa luoville hengellisyyden prosesseille.

Evankeliumissa puhutaan elävän veden virroista. Siinä piilee varoituksen sana dogmaatikoille, jotka tislaavat laboratorioissaan puhdasta oppia. Elävä usko hakee aina uomansa maaston mukaan ja virtaava vesi sekoittuu paikallisen maa-aineksen kanssa.

Kirjoittaja toimii johtavana asiantuntijana Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikössä. Kolumni on julkaistu 5.1.2022 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.