– Tämä ei ole kirkon tilaisuus, jossa käytäisiin läpi kirkon opetusta, Jarmo Tarkki aloittaa puheensa. Hän seisoo parhaillaan Töölön seurakunnan kirkkoherran vieressä Temppeliaukion kirkon seurakuntasalissa Helsingissä. Hiukan edempänä istuu Kuopion hiippakunnan piispa emeritus Wille Riekkinen ja hänen vanha kollegansa yliopistolta, Uuden testamentin eksegetiikan professori emeritus Heikki Räisänen.
Kyseessä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkosuomalaistyön ja Töölön seurakunnan yhdessä järjestämä ensimmäinen teologipäivä. Paikalle on kokoontunut noin 60 ihmistä kysymään, mistä saarnata, kun ei ole mitään sanottavaa.
Miksi kyseessä ei sitten ole kirkon tilaisuus? Tarkki selventää päivän pelisääntöjä.
– Me kaikki tiedämme, mitä kirkko opettaa, sitä ei enää tarvitse kerrata. Käymme läpi sitä, mitä kirkko olisi voinut opettaa, jos asiat olisivat menneet toisin historiassa, Tarkki jatkaa.
Vaihtoehtoisuus on koko päivän tunnussana. Heikki Räisänen aloittaa alustamalla aiheesta Kristus-kuvia varhaiskristillisyydessä. Myös Uutta testamenttia tutkinut Wille Riekkinen jatkaa. Myöhemmin Räisänen jatkaa Kristittyjen identiteetistä ja sen muodostumisesta kristinuskon syntyvaiheessa.
”Me papit tunnemme olevamme irrelevantissa työssä”
Päivän järjestämisen taustalla on ajatus siitä, että varsinkin ulkosuomalaistyössä olevat papit kokevat olevansa yksin ihmisten vaikeiden kysymysten edessä. Rationalistinen maailmankuva herättää kriittisiä kysymyksiä perinteisiä kristillisiä opinkohtia, kuten kolminaisuutta ja Jeesuksen asemaa Kristuksena, kohtaan. Ajatus kahdesta luonnosta, jotka yhdistyvät mutta eivät kuitenkaan Kristuksessa, ei merkitse enää monelle muuta kuin absurdia keskiaikaista mystiikkaa nykyihmiselle.
Tarkki viittaa kymmenen vuoden takaiseen Yhdysvaltalaisen John Shelby Spongin vierailuun Suomessa havainnollistaakseen näkemystään uskonnon asemasta nykyisessä suomalaisessa keskustelussa.
– Kun hän oli täällä ensimmäisen kerran 2004, meillä oli tuvat täynnä ihmisiä. Osittain se johtui Luther-Säätiön aktiivisesta kampanjasta, jossa kehotettiin ihmisiä olemaan menemättä tapahtumaan. Pari vuotta myöhemmin kaikki tiedotusvälineet sanoivat, ettei tällainen enää ketään kiinnosta. Tässä näkyy vieraantuminen uskonnollisista sisällöistä, Tarkki kertoo.
Spong tunnetaan Suomessa parhaiten kirjastaan Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla? (Kirjapaja, 2005). Spongin kaltaiset teologit ovat ajatelleet, ettei kielellinen muuttuminen riitä kristinuskolle. Sen on muutettava sisältöään tai kuoltava pois. Esimerkiksi Spong on ehdottanut kaikenlaisista teismiin eli persoonalliseen Jumalaan viittaavista sisällöistä luopumista. Samalla luovuttaisiin puheesta esimerkiksi ruumiin ylösnousemuksesta. Ilman sisällöllistä muutosta se jää ihmisille epärelevantiksi ilmiöksi muiden vanhentuneiden maailmankatsomusten joukkoon.
– Meille papeille on varmasti tuttu tunne siitä, että me olemme irrelevantissa työssä. Kun seuraamme aikaamme tiedotusvälineistä, tulee olo, ettei tämä oikeasti kiinnosta ihmisiä, Tarkki kuvaa tilannetta.
Spongin ajatukset herättivät paljon huomiota hänen kirjansa ilmestyessä. Sittemmin niiden puolesta puhuvia on tullut lisää ja puhe on arkipäiväistynyt myös kirkon sisällä. Monet pitävät ajattelua harhaoppisena.
Tarkin ja Riekkisen mukaan kirkossa on jämähdetty liikaa tiettyihin varmoina pidettyihin oppirakennelmiin, eikä olla valmiita joustamaan niistä mihinkään suuntaan. Räisänen puolestaan arvostelee tätä fundamentalismina.
Papit saattavat kokea haasteelliseksi seurakuntalaisten esittämät esimerkiksi Raamatuntutkimuksen eteen tuomat kysymykset Raamatun sisällön ristiriitaisuuksista ja sisällöistä.
– Valitettavasti me teologitkin joudumme silloin tällöin väläyttämään häkeltynyttä hymyä, kun kysymyksiä Raamatun monimuotoisista Kristus-kuvista. Meillä on kirkossa oikeassa olemisen pakko, joka karkottaa ihmisiä, Wille Riekkinen sanoo.
Tarkki kutsuu tätä pakkoa neuvostomalliksi. Hänen mukaansa eri tavalla ajattelevien on oman asemansa takia liian riskialtista sanoa ääneen omia mielipiteitään.
– Tämä toki koskee muitakin toimijoita kuin kirkkoa. Kuka uskaltaa sanoa pomolleen, että tämä on väärässä, Tarkki pohtii.
Mitä saa sanoa ilman harhaoppituomiota?
Harhaoppisuussyytösten teema onkin esillä useaan otteeseen päivän aikana. Sen esillä pitäminen liittyy huoleen siitä, onko pappien mahdollisuus ajatteluun rajoittunut kapituleihin tehtävien kanteluiden pelon vuoksi.
Vaikka kantelut eivät juuri koskaan nykyään johda toimiin kirkon puolelta yksittäisiä pappeja kohtaan, huoli on olemassa. Täällä se verhotaan huumoriin.
Toisaalta viimeisin konkreettinen esimerkki käytännön seurauksista, jotka ovat seuranneet tuomiokapituliin tehdyistä harhaoppisuussyytöksistä, on tältä keväältä Oulusta. Oulun seurakuntayhtymän pappien järjestämät Agnostikkoiltojen nimellä kulkeneet keskustelutapahtumat johtivat nopeasti kanteluihin. Lopulta Oulun kirkkoherrat kielsivät tapahtumien järjestämisen seurakuntien tiloissa.
Oulun Agnostikkoiltojen konseptissa oli jonkin verran samaa kuin nyt järjestetyssä teologipäivässä. Oulussa illat oli suunnattu ensisijassa kirkon vaikeista kysymyksistä suunnatuille maallikoille. Teologipäivä taas oli nimensä mukaisesti teologien piiri, jossa suurin osa keskusteluun osaa ottaneista oli vähintään teologian tohtoreita.
Luterilaisessa kirkossa on fundamentalismin piirteitä
– Tämä on tyypillinen fundamentalistinen tapa yrittää harmonisoida asioita, Heikki Räisänen sanoo.
Hän ei puhu Yhdysvaltojen Raamattu-vyöhykkeen kreationistien teksteistä. Hän puhuu luterilaisen kirkon piinaviikolla käyttämistä Ahtisaarnojen teksteistä.
Räisänen johdattaa kuuntelijansa läpi evankeliumeiden Kristus-kuvien eroavaisuuksien muutaman esimerkin kautta. Hänen mukaansa evankelis-luterilaisessa kirkossa on edelleen paljon pyrkimyksiä harmonisoida ja selittää pois kuvien eroja.
Räisänen muistuttaa, että evankeliumien korostamat erot sopivat yleensä hyvin evankeliumeiden antamaan kokonaiskuvaan. Esimerkiksi Johanneksen korostukset painottavat kuvaa Jeesuksesta ikuisena Jumalan Sanana, jonka Jumala lähettää maan päälle ajan ollessa oikea. Luukkaan evankeliumissa puolestaan korostuu käsitys Jeesuksesta syntisten vapahtajana ja Markuksella mystisenä ja etäisenä kärsijänä, joka kulkee määrätietoisesti omaa tietään.
– Johanneksen teologia ei ole ristinteologiaa, vaan kunnian teologiaa, Räisänen kiteyttää.
Esimerkiksi Jeesuksen vangitsemiskertomuksessa Juudas johtaa yllättäen roomalaista sotilasosastoa, joka kuultuaan Jeesuksen puhetta lakoaa maahan voimattomana. Silloin Jeesus ilmoittaa itse vangitsevansa itsensä, koska sotilaat eivät saa sitä aikaiseksi.
Räisäsen muotoilu kertomuksesta herättää naurua yleisössä.
– Älkää naurako, tämä on Jumalan sanaa, Räisänen heittää leikillisesti.
Johannes voitti taistelun Kristus-kuvista
Räisäsen mukaan Johanneksen evankeliumin Kristus-kuva on voittanut kristillisessä kirkossa ja tullut hallitsevaksi. Tai tarkemmin sanoen voitti jo 300-luvulla, kun vanhan kirkon uskontunnustukset laadittiin. Khalkhedonin kirkolliskokouksessa Johanneksen evankeliumille tehtiin sen verran myönnytystä, että Jeesuksesta tuli samassa persoonassa tosi Jumala ja tosi ihminen. Ihmisyys Jumalan pojan ominaisuutena on esillä enemmän muissa evankeliumeissa.
Niin ikään muista evankeliumeista on poimittu luterilaisten vaalima ajatus ristin teologiasta, jossa Jumala alentaa itsensä ja kärsii ristillä nöyryyttävän kuoleman. Johanneksen Jeesus hallitsee tilannetta suvereenisti ja kärsii ainoastaan sen verran kuin itse näkee tarpeelliseksi. Räisänen toteaakin, ettei Johanneksen sävyltään tyyneen ja ylevään kärsimyskertomukseen sopisi lainkaan Markuksen evankeliumin Jeesuksen ristillä sanomiksi esittämät sanat: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?
Räisänen pitää luonnollisena, että Raamatun erilaiset ja keskenään ristiriitaisetkin kuvat Kristus-hahmon vaiheista ovat synnyttäneet monenlaisia näkemyksiä nykyaikana.
– Mutta päästäänkö tästä yli ja eteenpäin? Räisänen kysyy.
Vanha keskustelu
Päivän seminaarin tarpeellisuudesta voisi päätellä, ettei kirkon ajattelussa olla kovin radikaalisti päästy eteenpäin. Tai ainakin niin järjestäjät ovat kokeneet.
Riekkinen muistuttaa, ettei puhe Kristus-kuvien monimuotoisuudesta itsessään ole täysin uusi ilmiö kirkossa. Sen nosti esiin esimerkiksi Aimo T. Nikolainen 1970-luvun alussa.
Varsinainen läpimurto tutkimuksessa tapahtui kuitenkin juuri Heikki Räisäsen professorikauden myötä.
Riekkinen muistuttaa, että Raamatun kirjat ovat syntyneet pitkän prosessin seurauksena. Esimerkiksi Vanhan testamentin teokset syntyivät ja muotoutuivat nykyiseen muotoonsa juutalaisten pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeen. Niiden tehtävä oli vakiinnuttaa ja oikeuttaa pakkosiirtolaisuuden aikana syntynyttä kuvaa monoteismistä eli uskosta yhteen Jumalaan.
Esimerkkejä löytyy eksegetiikasta paljon. Riekkinen muistuttaa Uuden testamentin evankeliumitekstien syntyneen samalla tavalla. Esimerkiksi jouluun liittyvät perinteet ovat syntyneet huomattavan myöhään. Pääsiäistä ja sunnuntaita Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä on puolestaan vietetty varhaiskirkon ajasta lähtien.
Joulukertomukset syntyivät Riekkisen mukaan selittämään ajatusta Jeesuksesta erityislaatuisena hahmona. Erityislaatuisuuteen ajateltiin kuuluvan myös erityinen syntymä.
– Ja mistä sen ajan kristityt saivat tähän idean? Vanhasta testamentista. Jeesuksen syntymä kuvattiin niiden ennustusten pohjalta, joita profeetat esittävät messiaasta, Riekkinen sanoo.
”Jumalan poika ei ole historiallinen fakta”
Päivän jatkuessa teologian kandidaatin pää alkaa olla täynnä vaikeita käsitteitä. Keskustelussa vilahtelee tiuhaan sellaisia termejä kuin ylä- ja alakristologia, Khalkhedon, kaksiluonto-oppi, johanneslainen traditio ja logos-oppi. Suurin osa on tuttuja teologisen tiedekunnan peruskursseilta.
Täälläkin uskonnosta siis keskustellaan akateemisin käsittein. Eikä ihme, ovathan kaikki puhujat oman alansa tutkijoita.
Vaikka päivän tarkoitus on selventää sitä, mitä kirkko voisi opettaa, tosiasiassa puheessa on paljon kritiikkiä myös kirkon nykyistä opetusta kohtaan.
Samalla hämärtyy raja sen välillä, milloin puhutaan teologiaa akateemisesta näkökulmasta, ilmiötä tutkien tieteellisten menetelmien avulla ja milloin taas kirkon näkökulmasta, ihmisten maailmankatsomuksellisista lähtökohdista. Puheenvuorojen pitäjät lataavat tiskiin valtavan määrän akateemista osaamistaan ja kertovat sitten, mitä niistä maailmankatsomuksen osalta ajattelevat ja mitä muidenkin pitäisi ehkä ajatella.
Esimerkiksi kolminaisuusopin Räisänen tuomitsee fundamentalistisena harmonisointina, jota ei ole koskaan saatu filosofisesti tai teologisesti toimimaan erityisen hyvin.
– Muutokset ovat olleet oleellinen osa kristinuskon alkuvaihetta, Räisänen sanoo ja kuvaa laajasti keskustelua ruuan puhtaudesta alkuseurakunnassa. Myöhemmin hän toteaa, ettei omien tietojensa pohjalta voi ajatella muuta kuin mitä ajattelee. Ajatuksia kuulostavat jossain määrin samoilta kuin John Shelby Spongin kirjassaan esittämät: ruumiillista ylösnousemusta ei tule, eikä Räisänen siitä aio puhua toimittamissaan hautaan siunaamisissa. Räisänen on evankelis-luterilaisen kirkon vihkimä pappi.
– Olen tämän aina pyytäneille avoimesti kertonut. Kokemukseni mukaan ihmiset ovat enemmän kiinnostuneita siitä, että pappi on tuttu ja turvallinen kuin hänen ajatuksistaan ylösnousemuksesta, Räisänen sanoo.
Riekkisen mukaan yksi kirkon pappien ongelmista on piiloutua kirkon oppien taakse vaikeiden kysymysten edessä.
– Määritelkääpä tavallisen perheenisän käsitteistöllä, mikä on Jumalan poika? Riekkinen kysyy ja osoittaa Uuden testamentin käsityksen Jumalan pojasta pohjaavan pitkälti hellenistisen kulttuurin ajatuksiin. Juutalaisille Jumalan poika oli sekä Israelin kansan tai yksittäisten ihmisten saama arvonimi. Riekkisen mukaan juutalaisille olisi ollut absurdi ajatus, että Jumalan pojaksi olisi synnytty.
Riekkinen myös huomauttaa, että Jeesuksella oli Jumalan pojan lisäksi liuta muitakin arvonimiä.
– Niitä ei pidä ottaa historiallisina faktoina. Ei Jeesus ollut kuningas sen paremmin kuin määkivä karitsakaan. Nämä määreet, kuten Jumalan poika, ovat kuvanneet hänen erikoislaatuisuuttaan, Riekkinen sanoo.
Lisää homomyönteisyyttä kirkkoon
Jos Riekkinen ja Räisänen keskittyvät eksegetiikan pohjalta tehtyihin kirkon ajattelun reflektointiin, Tarkki vyöryttää kuuntelijoilleen joukon uskonnonfilosofian ja systemaattisen teologian tekijöiden nimiä. Hänen omat ajatuksensa jäävät kuitenkin taka-alalle.
Kirkolle Tarkki kuitenkin lukee madonlukuja julkisuuskuvansa hoitamisesta.
– Kirkko tunnetaan siitä, mitä se vastustaa: homoja, homoliittoja, alkoholia, naispappeja. Aina kun kysytään kirkon kantaa, se on näistä asioista ja se kanta tiedetään etukäteen, Tarkki sanoo.
– Olen aina huomannut, että kun Yhdysvalloissa suuret tiedotusvälineet hankkivat aina kristinuskosta sen kaikkein fundamentalistisimman ja konservatiivisimman. Sama toistuu juutalaisuuden ja islamin kohdalla, koska ajatellaan, että se edustaa enemmän aitoa ja alkuperäistä uskonnollisuutta, Tarkki jatkaa.
Kirkon pitäisi Tarkin mielestä ottaa paljon nykyistä voimakkaammin kantaa ja olla eturintamassa ajamassa homoliittoja. Perusteluna Tarkilla on, että ne ovat joka tapauksessa tulossa hyväksytyiksi jossain vaiheessa. Vastustamalla niitä kirkko kertoo jämähtäneensä vanhoihin käsityksiinsä vailla toivoa tulevasta.
– Kirkko on hyvin varovainen. Arkkipiispa kysyi keväällä tv-ohjelmassa homoliitoista. Eikö jos joku on johtaja, niin arkkipiispa. Ja johtajan tehtävänä ei ole seurata, vaan johtaa. Kuitenkin hän sanoi sivusta seuranneensa keskustelua, jota on käyty. Tämän jälkeen hän on ottanut mielestäni hienosti kantaa näihin asioihin. Kuinka moni meistä uskaltaa ottaa kantaa siihen. Kuinka moni meistä uskaltaa riskeerata itsensä puhumalla. Monet papit alkoholisoituvat tai kehittävät jotain ongelmia, koska joutuvat puhumaan niin kuin eivät usko, Tarkki sanoo.
Kirkon pitää muuttaa opetustaan relevantimmaksi
Tarkin johtopäätös Riekkisen ja Räisäsen kuvaamasta monimuotoisuuden tilanteesta on selvä. Pappien tulisi ajatella enemmän ja toisaalta enemmän nykymaailman ihmisille relevantilla tavalla. Hän on valmis kyseenalaistamaan niin sanottujen sielunhoidollisten totuuksien käyttämisen.
Tarkin mukaan papit tietävät monia sellaisia asioita teologiasta, joita eivät ole valmiita kertomaan seurakuntalaisille. He joko pelkäävät heidän reaktioitaan ja ajatuksia. Nämä sielunhoidolliset totuudet eroavat niistä totuuksista, joita esimerkiksi eksegetiikan pohjalta esitetään.
Kaiken monimuotoisuuden jälkeen Tarkki kaipaakin kirkkoon aitoa moniäänisyyttä ja monioppisuutta. Hän pitää suorastaan naurettavana ajatusta siitä, että oikeaoppista kristinuskoa on vain se, mitä kaikki kristityt ovat aina ja kaikkialla uskoneet. Sellaista ei hänen mielestään ole.
– Me teeskentelemme, että meillä ikään kuin olisi samanlainen usko kaikilla, hän sanoo.
– Me emme koskaan pääse aitoon monioppiseen tilanteeseen, koska yhden kirkon ylläpitäminen vaatii jonkinlaista illuusiota yksioppisuudesta. Onko tämä niin tärkeä asia, että sen varjolla voidaan lakaista maton alle suuretkin näkemyserot? Räisänen täydensi.
– Se olisi lähinnä taloudellisesti ikävä asia, jos kirkko jakautuisi pariin, kolmeen osaan. Kun Harvardissa tutustuin unitaarikirkkoihin, niin huomasin sen olevan lähimpänä itseäni. Aistin siinä kuitenkin jotain ylemmyydentuntoisuutta. Jos olisi tällainen oppi, mutta körttiläinen eetos, se olisi minulle ihanteellinen kirkko, Räisänen sanoo.
Loputon keskustelun suo
Ja mitä tähän sanovat kirkon edustajat? Yhtään virassa olevaa piispaa ei paikalla ollut, eikä varsinaista kriittistä keskustelua syntynyt. Piispoista ainoastaan Irja Askola lähetti avustajansa lukemat terveiset, joissa piispa kehotti etsimään totuutta.
Tuki kirkon monioppisuudelle tuli kuitenkin yllättävältä taholta.
– Olen nykyään sellaisessa virassa, että minun pitäisi olla työntämässä yhteen yhteiseen suppiloon, sanoo piispainkokouksen sihteeri Jyri Komulainen puheenvuorossaan.
– Tässä kaikessa näkyy konstantinolaisen ajan taakka, jossa on yksi totuus jota johdetaan ylhäältäpäin. Uskossa on kuitenkin kyse dynaamisesta ilmiöstä. On hirveää, jos kirkko on yhtä relevantti, kuin vaikkapa perinnemuseo, Komulainen sanoo.
Mitä tästä kaikesta siis jäi käteen? Kirkon sisäiset keskustelut eivät ole valmiita, eikä kirkon olemassaoloa ainakaan vielä uhkaa täydellinen jäsenkato.
Uhka merkityksettömyydestä ja marginaaliin ajautumisesta kuitenkin elää. Eikä se uhka elä vain median puheissa, vaan myös papiston mielissä.
Mistä siis saarnata, kun ei ole mitään sanottavaa? Varsinkaan, jos sanottava ei kosketa nykyihmistä?
Siihen jäädään edelleen odottamaan vastausta.
Kuvassa: Wille Riekkinen, Heikki Räisänen ja Jarmo Tarkki.
Kuva: Joona Raudaskoski