Kirja-arvio: Jos ihminen on hyvä, itsekkäät geenit ja perisynti joutavat romukoppaan

Kuva: Olli Seppälä

On kirjoja, jotka muuttavat maailmaa. Tai ainakin saavat lukijan miettimään asioita uudella tavalla. Yksi tällainen on hollantilaisen toimittajan ja papinpojaksi esittäytyvän Rutger Bregmanin Hyvän historia. Se ravistelee tiukassa istuvaa pessimististä ja realistiseksikin kutsuttua ihmis- ja historiakuvaa. Tämä kuva sisältyy usein kuultuun väitteeseen, että jos sivistyksen ja kulttuurin pintaa hieman raaputtaa, paljastuu itsekäs peto, joka on valmis tuhomaan kaikki lajitoverinsa. Evoluutiotakin pidetään tämän opin todisteena ja puhutaan jopa geenien itsekkyydestä.

Mutta onneksi asian voi nähdä toisinkin. Mitä jos hokema ihmisen perimmäisestä pahuudesta onkin väärä tulkinta? Tällöin myös kristillinen käsitys perisynnistä joutuisi outoon valoon.

***

Bergman kertoo journalistisella tyylillä esimerkeistä, jotka osoittavat, että ihminen onkin kiltimpi, parempi ja ystävällisempi luonnoltaan kuin usein väitetään. Katastrofeissa ihmisillä on taipumus pikemminkin auttaa toisiaan kuin aggressiivisesti ajatella vain omaa etuaan.

Toki ystävällinen ihminen voidaan saada kääntymään toisia vastaan ja ryhtymään pedoksi, mutta se ei ole hänen todellinen luontonsa. Ihminen pystyy hirvittäviin tekoihin, jos hänelle perustellaan (ideologisesti), että se on hyväksi hänelle tai hänen läheisilleen tai se on muutoin välttämätöntä.

Hyvän historiassa vilahtaa usein filosofi Thomas Hobbes, joka esitti synkän ajatuksen, että esi-isiemme vapauden ajasta seurasi "kaikkein sota kaikkia vastaan" ja ihmiset hakivat turvaa vahvoista johtajista.

Alkujaan ihmisyhteisöt olivat keräilijä-metsästäjien löyhiä ryhmiä, jotka eivät suinkaan olleet sotajalalla toisiaan vastaan. Elämä oli muutenkin kovaa. Itseään täynnä olevia johtajiksi pyrkiviä ei katsottu hyvällä.

Mutta maanviljelyn ja aloilleen asettumisen sekä yksityisomistuksen myötä alkoivat vaikeudet. Bregmanin Homo puppyksi ("lutuseksi ihmiseksi") kutsuma olento joutui toimimaan vastoin perimmäistä luontoaan.

***

Bregman käy lävitse tunnettuja kertomuksia ja tutkimuksia, joiden katsotaan osoittavan ihmisen pohjimmainen pahuus ja raakalaisuus. Kiinnostava on kertomus tosielämän Kärpästen herrasta (William Goldingin romaani vuodelta 1954) eli joukosta koulupoikia, jotka oikeasti joutuvat autiolle saarelle. Tämä tapahtui 1965.

Tongalla kuusi ankaraan kristilliseen kouluun tympääntynyttä 13–16-vuotiasta poikaa päätti purjehtia Fidzisaarille. Epäonnekseen he ajautuivat autiolle 'Atan saarelle. Kun heidät vuoden kuluttua löydettiin, he olivat selvinneet ilman viiteitäkään Kärpästen herran julmasta alkeisyhteiskunnasta. Pojat auttoivat toisiaan ja pysyivät yhdessä hengissä. Bregmanille tämä paljastaa enemmän ihmisluonnosta kuin fiktiivinen romani.

Hyvän historia on tärkeä kirja. Se yrittää raivata tilaa vähemmän synkälle ihmiskuvalle. Sen mottona on lainaus Anton Tšehovilta: ”Ihmisestä tulee parempi, kun näytät hänelle, millainen hän on.”

Rutger Bregman: Hyvän historia. Suom. Mari Janatuinen. Atena, 441 sivua.