"Kasvu­vuosina sain tottua siihen, että minua pitää suvaita" – Helsingin kirkko­valtuuston puheen­johtaja Hanna Mithiku täyttää 40 vuotta

40 vuotta täyttävä Hanna Mithiku ei havaitse itsessään seestymistä. Kriittisyys epäoikeuden­mukaisuutta kohtaan vain lisääntyy iän myötä. Kuva: Viivi Ali-Löytty

Jokainen ihminen on Jumalan kuva. Kirkossa juututaan usein tällaisiin staattisiin arvolauselmiin, muttei pohdita, mikä tekisi niistä käytännössä totta tässä ja nyt, sanoo Rauhankasvatusinstituutin johtava asiantuntija, kirkolliskokousedustaja ja Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Hanna Mithiku.

Hän lähti ehdolle seurakuntavaaleihin vuonna 2010 Ajankohtaisen Kakkosen Homoillasta suivaantuneena ja kiittää kirkkopolitiikkaa hyvän parisuhteen löytämisestä. Häntä hämmentää, että valta kirkossa on siellä, minne se on otettu, eikä läheskään aina siellä, missä sen pitäisi olla.

Mithiku täyttää 40 vuotta 18.4. ja aikoo juhlia moneen kertaan selättääkseen ikäkriisin. Tämä juttu on osa Kotimaa.fi:n syntymäpäivähaastattelujen sarjaa.

Lapsuuden haaveammattejasi olivat hävittäjälentäjä, mäkihyppääjä, ruumisauton kuski tai Ruotsin prinssi. Miten sinusta lopulta tuli maailmanparantaja, teologi, vaikuttaja ja poliitikko?

– Vietin lapsuuteni Helsingin Länsi-Pasilassa kahden veljeni ja vanhempieni kanssa. Varhaislapsuuteni oli turvallinen. Pihalla oli paljon samanikäisiä kavereita, ja sain seikkailla vapaasti heidän kanssaan pitkin Keskuspuistoa. Olin aika hurjapäinen poikatyttö ja sain kasvaa itseni näköiseksi. Minua ei yritetty puristaa mihinkään muottiin. Olin utelias ja viihdyin sosiaalisissa tilanteissa.

– Meidät lapset kastettiin vauvoina, mutta vanhemmillani ei ollut vahvaa hengellistä vakaumusta. Päiväkodin kirkkovierailuilla pappi saarnasi helvetin lieskoista, mikä oli pelottavaa. Olen kiitollinen, että vanhemmat ottivat kokemukseni todesta ja pyysivät minulle vapautuksen näistä käynneistä.

– Seurakunnan kerhossa kuitenkin kävin. Usko toi lapsuuteeni enemmänkin huolta kuin turvaa. Puheet suojelusenkeleistä ahdistivat, kun en ennen niistä kuulemista ollut tajunnut, että elämä edes olisi vaarallista.

– Minusta tuli maailmanparantaja varmaankin erityisesti siksi, että isäni on etiopialainen, ja rasismi jota kohtasimme, jätti jälkensä. Jouduimme jatkuvasti todistelemaan, että meillä on oikeus kuulua joukkoon ja olla täällä omassa kotimaassamme. Ulossulkeminen ja nimittely pakottivat puolustautumaan ja puolustamaan myös muita. 1980-luvulta tuttu rakenteellinen rasismi on olemassa edelleen ja näkyy esimerkiksi etnisenä työsyrjintänä. Onneksi nykyään on sentään siirrytty puhumaan antirasismista suvaitsevaisuuden sijaan. Kasvuvuosina sain tottua siihen, että minua "pitää suvaita".

Hanna Mithiku viidennen luokan koulukuvassa.

Millainen on suhteesi kirkkoon ja uskoon nyt?

– Kirkon viestissä ja kirkon ihmisten tavassa kohdata ihmisiä arjessa on jotain todella merkityksellistä, vaikka vallankäyttöinstituutiona kirkko ärsyttää minua väillä paljon. Kirkossa pitäisi miettiä ennen kaikkea sitä, mikä tekee uskosta ja kirkosta ihmisille merkityksellisen eikä keskittyä vain oppi- ja totuusrakennelmiin tai kauhistelemaan laskevia käyriä. Meidän ei pidä olla huolissaan kirkkoon kuulumisen prosenteista vaan siitä, onko usko ihmisille yhä merkityksellistä.

– Parhaimmillaan kirkko on silloin, kun se on läsnä ihmisten arjen kysymyksissä ja käyttää ääntään sorrettujen puolustamiseen. Sen sijaan esimerkiksi kirkolliskokouksen avioliittokeskustelut ovat surullinen esimerkki siitä, miten ihmiset, yhdenvertaisuus ja oikeudenmukaisuus ohitetaan. Opillisesta norsunluutornista jaellaan vastauksia, jotka eivät kommunikoi lainkaan ihmisten nykytodellisuuden kanssa. Tällainen kirkollinen keskustelu on etäännyttänyt minua uskosta.

– Toisaalta ajattelen, että usko on jotain, mitä minulta ei voida viedä. Usko on turvaa ja luottamusta hyvään sekä nähdyksi ja kohdatuksi tulemista.

Miten kiteyttäisit tärkeimmät arvosi?

– Arvojeni ytimessä on oikeudenmukaisuus. Minulla on syvä kokemus ja ymmärrys siitä, että maailma on epäoikeudenmukainen. Me ihmiset emme synny oikeuksiltamme samanarvoisiksi, mutta meidän pitää pyrkiä käytännön teoin kohti oikeudenmukaisuutta ja jokaisen ihmisen yhtäläistä arvoa. Pyrkimys rakentaa hyvä elämä kaikille on utopistinen mutta motivoiva päämäärä.

Millaista kirkkoa haluat rakentaa luottamushenkilönä?

– Kohtaavaa, läsnäolevaa ja merkityksellistä. Toivon kirkolta konkreettisia suunnitelmia ja ratkaisuja yhdenvertaisuuden puolesta, niin että sen esteet kitketään ja seurakuntien toiminta olisi todella avointa kaikille. Kirkollinen avioliittoon vihkiminen pitäisi avata kaikille pareille sukupuolista riippumatta, eikä naisten pappeuden kieltäviä järjestöjä tulisi rahoittaa. Vihapuhetta ei pidä sallia mitään ihmisryhmiä kohtaan.

– Lähdin aikanaan ehdolle seurakuntavaaleihin vuonna 2010 Ajankohtaisen Kakkosen Homoillasta suivaantuneena. Oli helppo valita Tulkaa kaikki -liike, koska sillä oli selkeä ohjelma ja tavoitteet, joita se ajaa.

– Olen onnellisesti parisuhteessa naisen kanssa, ja siitä saan kiittää kirkkopolitiikkaa. Olemme tavanneet toisemme kirkkovaltuustossa ja tutustuneet paremmin Lähetysseuran matkalla Etiopiassa. Elämääni on muutenkin tullut valtavasti viisaita ja tärkeitä ihmisiä kirkon piiristä. Siksi en heitä hanskoja tiskiin, vaikka joka toinen päivä tuntuu siltä, etten jaksaisi enää hakata päätä seinään.

Mikä on parasta ja pahinta Helsingin kirkkovaltuuston puheenjohtajan tehtävässä?

– Parasta on kokousten vetäminen, vaikka se on kovin pieni osa pestiä. Kaiken kirkollisen kaoottisuuden keskellä se on selkeää hommaa. Yritän mahdollistaa tasapuolisen ja asiallisen keskustelun huolellisesti valmisteltujen ja tosien tietojen pohjalta.

– Hankalaa on, että kirkon johtamisjärjestelmä on hyvin sekava. Valta on siellä, minne se on otettu, eikä läheskään aina siellä, missä sen pitäisi olla. Kirkollinen demokratia on toisinaan näennäistä. Vaikka minulla on pääsy moniin konklaaveihin, hämmästyn usein, mistä joku päätös tuli ja miksi näin piti toimia. Päätösvaltasuhteet ja erityisesti luottamushenkilöiden ja viranhaltijoiden roolit kaipaisivat kirkastamista.

Millaisia tulevaisuuden haaveita sinulla on?

– En ole ollut haaveilijatyyppiä sitten lapsuuden prinssihaaveiden. Silloin halusin Ruotsin prinssiksi, koska näin postikortissa hänen päällään niin hienon vaaleansinisen paidan. Olen mennyt aikuiselämäni sillä ajatuksella, että teen asioita, jotka koen tärkeiksi, ja toivon päätyväni sitä kautta mielekkäisiin tehtäviin. Tärkeintä minulle on vaikuttaa tässä ja nyt itselleni merkityksellisiin asioihin.

Podetko ikäkriisiä? Miten juhlit 40-vuotispäiviäsi?

– Ikäkriisiä on kyllä. Hämmästyttää, miten ikäiseni ystävät ovat jo niin vanhoja. Minun on niin monessa asiassa vaikea mahtua muotteihin. Nuorten kohdalla muotissa pysymistä ei oleteta niin vahvasti kuin vanhemmilta. En havaitse itsessäni seestymistä. Tuntuu, että muutun vain kiivasluontoisemmaksi ja kriittisemmäksi epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, mitä enemmän ikää tulee.

– Lääkkeenä ikäkriisiin aion pitää useammat kunnon bileet eri porukoilla. Kun juhlii moneen kertaan, alkaa ehkä tottua ajatukseen uudesta vuosikymmenestä.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.

"Kasvuvuosina sain tottua siihen, että minua pitää suvaita" – Helsingin kirkkovaltuuston puheenjohtaja Hanna Mithiku täyttää 40 vuotta