Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho arvosteli kirkkoa tällä viikolla Kirkko ja kaupunki -lehden järjestämässä Helsingin pormestaritentissä. Halla-aho sanoi, että ”kirkolla pitäisi olla uskonnollinen oppi”. Hän piti valitettavana, että ”kirkko on omaksunut yleishumanistisen, yleisliberalistisen kansalaisjärjestön roolin”, vaikka sen ainoa olemassaolon oikeutus olisi uskonnollinen rooli.
Sama väite nousee eri tavoin muotoiltuna aika ajoin esiin myös kirkon sisällä.
Mutta onko väitteen sisällössä perää? Kysytään pääkaupunkiseudun piispoilta.
Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka toteaa, että kirkon yhteiskunnallinen toiminta nousee sen uskosta ja juuri tuosta mainitusta ”uskonnollisesta opista”.
– Luterilaisuudessa on vahvana käsitys rakkautena vaikuttavasta uskosta, siis uskosta, joka eletään todeksi lähimmäisenrakkautena ja vastuun kantamisena yhteisestä hyvästä, Hintikka sanoo.
Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo painottaa, että Pyhä Henki herättää kirkossa uskon ja rakkauden. Niistä ei voi valita vain toista.
– Julistus ja palvelu ovat saman asian kaksi välttämätöntä puolta. Joskus kirkko voi typistyä tai ainakin näyttäytyä yksipuolisesti, sitä pitää varoa. Kirkko ei voi olla kansalaisjärjestö järjestöjen joukossa. Kritiikkiä on hyvä kuunnella tarkkaan, koska kirkko ilman uskoa ei ole kirkko. Mutta ei se ole kirkko ilman rakkauttakaan, Laajasalo sanoo.
”Kirkko on edelleen arvovaikuttaja”
Mistä johtuu, että kysymys kirkon kansalaisjärjestömäisyydestä kuitenkin pulpahtelee esille?
Hintikka arvioi, että kysymys ei nouse kovinkaan usein esille luterilaisen kirkon sisällä.
– Ei ainakaan niin, että vaikkapa kirkon palvelutehtävä, diakonia, asetettaisiin vastakkain kirkon hengellisen tehtävän kanssa. Luterilaisuudessa on sen verran syvässä käsitys siitä, että nämä kaksi kulkevat käsi kädessä.
Joidenkin tahojen vaatimukset siitä, että kirkon pitäisi pitäytyä ainoastaan hengellisessä työssä, osoittavat Hintikan mukaan kirkon olevan edelleen arvovaikuttaja yhteiskunnassa.
Silloin, kun kirkko puhuu oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden tai moninaisuuden puolesta, sitä kuullaan.
– Jos kirkon ajamat arvot ovat ristiriidassa jonkin yhteiskunnallisen toimijan omien tavoitteiden kanssa, helppo ratkaisu on vaatia kirkon vetäytymistä kapeasti määritellylle hengelliselle sektorille. Näkisin, että meidän kirkon äänen käyttäjien pitäisi pikemminkin rohkeammin käyttää profeetallista ääntä ja haastaa sellaisia kehityssuuntia, jotka rikkovat näitä arvoja, Hintikka toteaa.
Laajasalon mielestä kysymyksen toistuminen voi johtua halusta haastaa tai toisaalta rakastaa kirkkoa.
– Molemmat ovat ihan hyviä syitä. Olemassaolon oikeutusta on syytä miettiä paitsi sosiologisessa myös teologisessa mielessä. Kirkon perustaja ja ylläpitäjä on Jumala. Kirkko on tunnistettavissa kirkoksi, kun siellä saarnataan Jumalan sanaa ja jaetaan sakramentteja. Kirkko ei voi keksiä uusia armonvälineitä.
Hintikka ei kommentoi sitä, miksi ajatus on nyt poliitikon käytössä, kuka siitä voisi hyötyä tai keille Jussi Halla-aho sanansa suuntasi.
Laajasalo toteaa sanoneensa aiemminkin, että kirkon pitää olla puoluepolitiikan ulkopuolella.
– Kirkkoon mahtuvat kaikkien puolueiden kannattajat, ja vastaavasti joskus jokaisen puolueen kannattajilla voi olla tyytymättömyyttä kirkkoon. Melkein neljän miljoonan jäsenen kirkko on kuitenkin moninaisempi kuin yksittäinen siihen kohdistettu ylistys tai pettymys.
Paneelissa esitettyjen sanojen osoitetta pitää Laajasalon mukaan kysyä puheenjohtaja Halla-aholta.
– Hänen puolueessaan on varmasti paljon kristittyjä, jotka toivovat kirkolle hyvää ja haluavat siihen kuulua.
Ei jyrkkää jakoa konservatiiveihin ja liberaaleihin
Puoluepoliittisen kentän jakautuminen arvokonservatiivisuuteen ja -liberaaliuteen ei Hintikan mukaan ole kovin jyrkkä luterilaisen kirkon sisällä.
– Toki joissakin kysymyksissä, joissa liikutaan kirkon hengellisen että yhteiskunnallisen tehtävän rajapinnoilla, asetelma saattaa näyttää tältä. Mutta pääsääntöisesti katson, että rakkautena vaikuttava usko on totta suomalaisessa luterilaisuudessa.
Laajasalokaan ei usko, että kirkon sisällä voitaisiin tehdä jakoa kahteen ryhmään.
– Kirkossa on monia konservatiiviyhteisöjä, joissa uhrautuvalla palvelulla ja kristillisellä lähimmäisenrakkaudella on aivan keskeinen merkitys. Vastaavasti on niitä monissa ajankohtaisissa eettisissä kysymyksissä liberaaleja, jotka edustavat kovin perinteistä korkeakirkollisuutta.
Joskus luterilaista kirkkoa arvostellaan toteamalla, että ortodoksikirkko keskittyy uskonnolliseen oppiin.
Hintikan mielestä vertailussa on vähemmän perää kuin sitä viljelevät antavat ymmärtää. Hän muistuttaa, että ortodoksinen traditio tuntee käsitteen liturgia liturgian jälkeen: kristitty siis jatkaa palvelutehtävää maailmassa, kirkosta poistuttuaankin.
– Patriarkka Bartholomeos on ottanut vahvasti kantaa luomakunta- ja ilmastokysymyksiin, ja isä Heikki Huttunen on jo vuosia ollut yksi profeetallisimmista toimijoista kirkon ja yhteiskunnan rajapinnalla Suomessa. Se, mistä meidän luterilaisten olisi hyvä ottaa oppia ortodoksisesta traditiosta, on uskon mysteeriluonteeseen suostuminen.
Laajasalo toteaa, että ”pyhyys on vierautta”.
– Se on jotain, mitä ihminen tarvitsee, kun hän haluaa paeta tämän maailman murheita. Ei se ole pelkästään stereotypia, että ortodoksikirkko on monille tässä osannut tarjota vaihtoehdon.
”Diakonia ei ole kirkon maineen vaan olemuksen takaaja”
Diakoniatyö on monille suomalaisille syy kuulua kirkkoon, ja luterilaista kirkkoa voidaan pitää diakonian maineen takaajana. Onko kirkon ”diakoniabrändi” julkisuudessa kuitenkin muokannut kirkosta liian yksipuolista kuvaa jonkinlaisena sosiaalitoimistona? Ja miksi diakonia ei aina kenties saa ansaitsemaansa arvostusta?
Hintikan mukaan se, että kirkko on tunnettu ja arvostettu palvelutehtävänsä kautta, on hyvä asia: diakoniatyö julistaa hyvää sanomaa rakkauden tekojen kautta. Siinä se seuraa Hintikan mukaan Jeesuksen esimerkkiä: hän näki, kuuli ja kosketti niitä, joille muut olivat kääntäneet selkänsä.
– Tätä kaikki Jeesuksen aikalaisetkaan eivät ymmärtäneet tai suvainneet. Se, missä meidän pitäisi noudattaa vielä paremmin Jeesuksen esimerkkiä, on sen kertominen, miksi kirkko tekee diakoniatyötä – siis puhua siitä uskosta, joka näyttäytyy rakkauden tekoina palvelutehtävässä, ja Jumalasta, jonka työtä kirkon diakoniakin viime kädessä on.
Laajasalon mielestä diakoniaa arvostetaan kattavasti.
– Ja syytä onkin. Diakonia ei ole kirkon maineen takaaja vaan kirkon olemuksen takaaja. Kirkko ilman rakkautta, joka näkyy laupeuden työnä ja heikompien auttajana, ei ole kirkko.
– On tärkeää, että kirkon diakonia on jatkossakin sitä, mikä kirkkojärjestyksessä on oivasti kiteytetty: ”[Diakonian] tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta”, Teemu Laajasalo sanoo.
***
Seuraa Kotimaata
Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Jussi Halla-aho moitti paneelissa kirkkoa yleishumanistiseksi kansalaisjärjestöksi – pääkaupunkiseudun piispat torjuvat väitteen