Julkinen anteeksipyyntö on yleinen mutta ristiriitainen ilmiö. Toisaalta se voi olla hyvä tapa selvittää menneisyyden ja nykyisyyden tapahtumia. Herättäessään epäilyksiä anteeksipyytäjän motiiveista se saattaa kuitenkin entisestään syventää kokemusta vääryydestä.
Valtioiden, yritysten ja yksittäisten henkilöiden lisäksi julkisia anteeksipyyntöjä ovat viime vuosina esittäneet kirkot ja kristilliset yhteisöt. Tuorein niistä nähtiin, kun vanhoillislestadiolainen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys pari viikkoa sitten pahoitteli liikkeen 1970-luvun niin kutsuttujen hoitokokousten väärinkäytöksiä.
Kansanlähetys, kirkko ja Kotimaa
Aikaisempien anteeksipyyntöjen kirjo on laaja. Vuonna 1999 Kansanlähetys pyysi anteeksi harjoittamaansa hengellistä väkivaltaa. Vuonna 2000 Suomen evankelis-luterilainen kirkko pyysi anteeksi vaikenemistaan siitä, että kahdeksan juutalaista luovutettiin Saksaan Toisen maailmansodan aikana. Kotimaa-lehti pyysi vuonna 2005 anteeksi lehden kansallissosialismi-sympatioita 1930-luvulla. Jo etukäteen on ilmoitettu, että kirkko aikoo pyytää anteeksi saamelaisilta ensi vuoden alussa Oulussa järjestettävässä sovitusseminaarissa.
Eivätkä kirkolliset anteeksipyynnöt tietenkään rajoitu Suomeen. Katolinen kirkko on pyytänyt anteeksi lukuisia vääryyksiä, muun muassa Galileo Galilein oikeudenkäyntiä 1600-luvulla, uskonsotia, osallisuuttaan orjakauppaan, naisten sortamista, osallisuuttaan holokaustiin, ristiretkiä ja pappien pedofiliaa.
Vaaditaan yhteisön mielenmuutosta
Anteeksipyyntö ei kuitenkaan ole uskottava, ellei se merkitse muutosta anteeksipyytäjän toiminnassa, sanoo teologian tohtori, retoriikan tutkija Juhana Torkki.
– Kreikankielinen parannuksentekoa tarkoittava sana metanoia on suomeksi mielenmuutos. Myös julkiseen anteeksipyyntöön tulee sisältyä yhteisön mielenmuutos. Sen voi tehdä organisaation vanha johto, tai sitten johdon tilalle vaihdetaan uusi, joka ei enää sitoudu vanhaan pahaan.
Torkin mukaan usein riittää pelkkä toimintakulttuurin muutos. Se, että joltakin yhteisöltä vaaditaan julkista anteeksipyyntöä, kieliikin yleensä siitä, ettei yhteisö halua oikaista vääryyksiään. Tällöin yhteisöllä on Torkin mielestä kolme vaihtoehtoa: se voi sulkea korvansa, esittää teeskennellyn pahoittelun tai antautua aitoon parannuksentekoon.
Itsekäs maineenpalautusyritys ei toimi
Torkki huomauttaa, että anteeksipyynnön retorisella muotoilulla ei ole suurta merkitystä.
– Rakkaus on kekseliäs ja löytää kyllä sanat. Tie kohti aitoa parannusta kulkee loukattujen kuulemisen kautta. Valitettavasti yhteisö usein pelkää uhrien ääntä ja haluaa vaientaa sen. Syyllisyys on vaikea kohdattava, mutta sen tunnustamisen pitkittäminen moninkertaistaa häpeän.
Torkin mukaan ihmiset aistivat herkästi, jos julkinen anteeksipyyntö on itsekäs yritys palauttaa maine.
– Silloin ikään kuin sanotaan, että ”minä, joka en ole ennenkään sinua huomannut, pyydän nyt anteeksi, vaikka en ole mitään väärää tehnyt”. On aivan eri asia pahoitella, että on aiheuttanut mielipahaa kuin pyytää anteeksi. Anteeksipyyntö on jotain, jossa kivi murtuu.
Tarvitaan perusteellinen historiallinen selvitys
Anteeksi pyytämiseen ja anteeksi antamiseen sisältyy aina muistamisen ja unohtamisen jännite, huomauttaa ekumeniikan professori Risto Saarinen. Anteeksipyyntö ei saa olla keino lakaista maton alle asioita, joista pitäisi kantaa vastuu. Toisaalta anteeksianto ei onnistu, ellei loukkaantumisesta jossain vaiheessa päästetä irti.
– Raamatullinen, kreikan kieleen pohjaava käsitys anteeksiannosta on, että syntejä ei enää muisteta, vaan ne ”lähetetään pois”. Merkityksensä on kuitenkin myös kollektiivisella muistamisella, kuten vainojen uhrien vuosipäivillä ja muistomerkeillä.
Saarisen mukaan julkiseen anteeksipyyntöön tulisi sisältyä perusteellinen historiallinen selvitys siitä, mitä on tehty ja kenelle. Jos se tehdään rehellisesti ja täsmällisesti, anteeksipyyntö toimii kuin synnintunnustus, joka mahdollistaa anteeksiannon.
– Aitoa anteeksipyyntöä ei huiskita ilmaan, vaan se osoitetaan tietyltä taholta tietylle kohteelle. Hyvä esimerkki on Isä meidän -rukous, jossa pyydetään anteeksi omia syntejä ja ilmaistaan anteeksianto niille, jotka ovat rikkoneet rukoilijaa vastaan.
Saarisen mielestä on täysin mahdollista, että instituution edustaja pyytää anteeksi myös edustamansa tahon menneitä pahoja tekoja.
– Velvollisuus pyytää anteeksi ei häviä sen myötä, että aikaa on kulunut.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.