Johanna Hurtig: Vastuuta hengellisestä väkivallasta ei voi kiertää semanttisella saivartelulla

Kuva: Olli Seppälä

Monissa hengellisissä yhteisöissä painotetaan jäsenille, kuinka tärkeää on tunnustaa uskonsa. Yhtä tärkeää on tunnustaa toisen usko, sanoo pappi ja sosiaalityön tutkija Johanna Hurtig.

Hän ja Lapin yliopiston politiikkatieteiden lehtori Aini Linjakumpu ovat kirjoittaneet tutkimusraportin Kirkko ja hengellisen väkivallan ratkaisut. Raportin julkaisija on Suomen evankelis-luterilainen kirkko.

Hurtig on työskennellyt tämän vuoden Kirkkohallituksessa sosiaalietiikan ja ihmisoikeuksien asiantuntijana. Aiemmin hän on tullut tunnetuksi tutkimustyöstään, jossa hän nosti esiin lasten seksuaalisen hyväksikäytön vanhoillislestadiolaisuudessa.

– Hengellisestä väkivallasta on keskusteltu jo kauan ja sen olemassaolo ja vakavat seuraukset tunnustetaan laajasti. Tässä raportissa keskitymme ehdottamaan kirkolle ratkaisuja väkivallan ennaltaehkäisyyn, siihen puuttumisen ja sen seurausten korjaamiseen, Hurtig sanoo.

Koska evankelis-luterilainen kirkko on Suomen suurin hengellinen toimija, sillä on oltava aktiivinen rooli ratkaisujen luomisessa. Tutkijat painottavat, että asiasta on kannettava vastuuta niin paikallistasolla, hiippakunnissa kuin Kirkkohallituksessa.

Raportti on suunnattu muun muassa kirkon työntekijöille ja vastuunkantajille, hengellisen väkivallan uhreja työssään kohtaaville ja sellaista kokeneille sekä yhteisöille, jotka etsivät välineitä toimintakulttuurinsa itsearviointiin.

"Kristus on tie, totuus ja elämä – kukaan toinen ihminen ei ole"

Hengellinen väkivalta on mahdollista kaikkialla, missä uskontoa eletään todeksi. Se on yhteisön sisällä tapahtuvaa, yhteisön perinteen mukaista ja sitä suojelevaa väkivaltaa. Se on ainakin joidenkin jäsenten mielestä oikeutettua, sekä toistuvaa ja jatkuvaa. Uhrikin havahtuu siihen usein vasta viiveellä.

Johanna Hurtig painottaa, että eri mieltä oleminen tai sellaisten hengellisten käsitteiden käyttäminen kuin synti ja kadotus eivät ole hengellistä väkivaltaa. Opistakin voidaan olla eri mieltä.

– Kyseessä on asetelma, jossa valtaa käyttävä ja omaava omasta mielestään tietää ja uskoo paremmin tai enemmän oikein. Yksilöä nöyryytetään ja hänen oma kokemuksensa, äänensä ja uskonsa ohitetaan ja tukahdutetaan.

Koko aihe pyritään joskus Hurtigin mukaan väistämään semanttisella saivartelulla siitä, mikä on väkivaltaa ja mikä kristillistä rakkautta.

– Oikeasti tiedämme kyllä, mitä kunnioittava kohtaaminen on. Raamatusta nousevien arvojen, kuten kuuntelun, sovinnon, kärsivällisyyden, rauhan, rakkauden ja kunnioituksen täytyy toteutua myös tilanteissa, joissa joku uskoo eri tavoin.

Olennaista on hengellinen yhdenvertaisuus.

– Kristus on tie, totuus ja elämä. Kukaan toinen ihminen ei ole. Kukaan ei omista ainoaa oikeaa tulkintaa siitä, mitä nuo Kristuksen sanat käytännössä tarkoittavat, Hurtig painottaa.

Tietoisuuden lisäämistä, kursseja ja koulutusta

Ensimmäinen askel ongelman ratkaisemisessa on puhua ilmiöstä eri tasoilla rehellisesti sen kaikessa moninaisuudessa.

Hengellisten johtajien kuten piispojen ja kirkkoherrojen tulisi nostaa asia käsittelyyn sekä kirkon sisällä että yhteiskunnallisesti. Uhrien on saatava selkeä viesti: kirkko haluaa kuulla ja auttaa sekä estää ja katkaista väkivallan kierteet.

Aihetta on pidettävä esillä kirkon julkaisuissa, lehdissä ja verkkosivuilla. Puhe lisää paitsi ymmärrystä ilmiöstä myös tietoa omista oikeuksista ja terveestä hengellisyydestä.

– Silloin uhri voi uskaltautua sanomaan, etten koe tätä rakkaudeksi, eikä sinun uskosi voi lyödä minun uskoani, Johanna Hurtig sanoo.

Tärkeää olisi myös järjestää hengellisestä väkivallasta ja siihen puuttumisesta kursseja ja koulutuksia sekä sisällyttää aihe pappien ja muiden kirkon aloille opiskelevien opintoihin.

Hurtig ja Linjakumpu ehdottavat, että kirkko kokoaisi käsikirjan hengellisen väkivallan kohtaamisesta.

– Suunnittelemme hiippakuntiin koulutuspäiviä, joissa käsitellään paitsi ilmiön määrittelyä, syitä ja riskejä, erityisesti konkreettisia paikallisia ratkaisuehdotuksia vielä pidemmälle vietyinä kuin tässä raportissa, Hurtig kertoo.

Dialogissa pyritään muutoksiin väkivaltaisen tahon toiminnassa

Kaikkein olennaisinta hengellisen väkivallan kitkemisessä on dialogi. Jotta mikään voisi oikeasti muuttua, uskonnolliset yhteisöt tulisi saada laajasti työskentelemään ilmiön ehkäisemiseksi.

Dialogisessa ongelmanratkaisussa ei keskitytä pelkästään väkivallan uhriin, vaan pyritään muuttamaan väkivaltaa harjoittavan tahon tapaa toimia.

Tutkijoilla on vakaa usko siihen, että väkivallaton, turvallinen hengellisyys on kaikkia uskonnollisia yhteisöjä yhdistävä tavoite.

– Olen kohdannut tätä vilpitöntä halua perinteisissä herätysliikkeissä, kun on puhuttu todella vaikeista asioista. Myös raporttia varten haastattelemamme kirkkoherrat eri puolilta Suomea viestivät samaa, Johanna Hurtig sanoo.

Hänen mukaansa olisi hyödyllistä luoda paikallisia käytäntöjä säännöllisistä tapaamisista alueen eri uskonyhteisöjen välillä. Niissä jokainen yhteisö voisi vuorollaan esimerkiksi nostaa esiin hengelliseen väkivaltaan liittyviä teemoja.

– Dialogissa ei ole lähtökohtaisesti syyllisiä ja paremmin tietäviä, vaan yhteinen pyrkimys hyvään. Tarvitaan yhteisen tahtotilan näkemistä ja luottamusta siihen.

Uskonnollisesti eheyttävää apua hengellisesti siipirikoille

Tutkijat ehdottavat, että hippakuntiin perustettaisiin kirkon toimijoista koottuja sovun teologian neuvottelukuntia. Lisäksi hiippakuntien tulisi nimetä häirintäyhdyshenkilöitä, joihin voisi ottaa yhteyttä hengellistä väkivaltaa kohdatessaan.

Kirkkohallituksen tulisi nimetä asiantuntija, jonka vastuualueena olisi hengellisen väkivallan ehkäisy ja yhteydenpito sekä tiedon levittäminen hiippakuntiin, seurakuntiin ja muiden uskonnollisten yhteisöjen johtoon.

Seurakuntiin tutkijat toivovat lisää tukiryhmiä hengellistä väkivaltaa kokeneille. Seurakuntien olisi hyvä myös vuosittaisissa toimintakertomuksissaan arvioida, miten turvallinen oma seurakunta on hengellisen yhdenvertaisuuden näkökulmasta erilaisille jäsenilleen ja työntekijöilleen.

– Toivon, että kirkko ymmärtäisi rikottua hengellisyyttä ja tarjoaisi myös uskonnollisesti eheyttävää apua sitä haluaville, Hurtig sanoo.

– Viikonloppuretriitit hengellisesti siipirikoille ja kodittomille voisivat auttaa ihmistä elpymään ja hoitamaan satutettua hengellisyyttään.

Hengellistä väkivaltaa kohdanneen epäluulo kaikkea uskonnollisuutta kohtaan voi olla suuri ja sitä pitää kunnioittaa.

– On valtava menetys, jos pyhän liitoskohta on poltettu rikki tai kokonaan pois. Joku voi silti haluta kokeilla, olisiko yhteys kytkettävissä ihan uudelta pohjalta.

Siellä missä sovun teologia on totta, ei kenenkään tarvitse pelätä

Pyrkimys yhteiseen hyvään ei voi tapahtua millä ehdoilla tahansa. Johanna Hurtig peräänkuuluttaa väkivallattomuuden ja sovun teologiaa ja rajoista sopimista.

– Inhimillisellä toimintakentällä ei voi olla aluetta, jossa ei ole rajoja. Rajojen pitää olla neuvoteltavissa ja perusteltavissa myös muille. Meillä on yhdenvertaisuuslaki, joka velvoittaa kitkemään syrjintää myös kaikissa uskonnollissa yhteisöissä.

Sovun teologian ydinkysymys on Hurtigin mukaan se, mikä rakentaa yhteyttä ja jokaiselle turvallista tilaa osallistua, puhua ja elää kokonaisena ihmisenä. Se nousee hänen mukaansa kristillisen teologian ytimestä.

– Jos käytännöt polkevat ja satuttavat toisen hengellisyyttä, ne eivät ole enää kunnioittavia. Raamattu sanoo, että rakkaudessa ei ole pelkoa. Siellä missä sovun teologia on totta, ei kenenkään tarvitse pelätä.

Tutkimusraportin voi lukea kokonaisuudessaan täältä.