Cancel-kulttuurissa eli vaientamiskulttuurissa henkilöä rangaistaan kohtuuttomasti pienestä julkisesta rikkeestä tai vahingosta, vaikka hän pyytäisi sitä välittömästi ja vilpittömästi anteeksi. Ihminen häpäistään julkisesti ja hänelle saatetaan jopa järjestää potkut työ- tai opiskelupaikasta väärän mielipiteen, julkisen mokan tai väärinkäsitetyn näkemyksen vuoksi.
Tällaisen luonnehdinnan apulaisprofessori Jason Lepojärvi antaa ilmiölle, jonka hän sanoo olevan yleinen erityisesti Pohjois-Amerikan yliopistoissa. Lepojärvi toimii uskonnontutkimuksen apulaisprofessorina kanadalaisessa Thorneloen yliopistossa.
– Jotkut kyseenalaistavat ilmiön olemassaolon, mutta kun siihen törmää henkilökohtaisesti, sitä alkaa pitää todellisena ja vaarallisena. Olen vakavasti huolestunut cancel-kulttuurista ja varma, että se rantautuu myös Suomeen, Lepojärvi sanoo.
Hän puhui julkisen keskustelun armottomuudesta Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimituksen esimiehen Jussi Pullisen kanssa Veritas Forumin järjestämässä tilaisuudessa keskiviikkona. Puhetta johti mediatutkimuksen apulaisprofessori Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta. Veritas Forum on kansainvälinen verkosto, jonka kokoajana Suomessa toimii Evankelisluterilainen Opiskelija- ja Koululaislähetys. Keskustelun voi katsoa täältä.
Sosiaalisessa mediassa yksilön eri roolit sekoittuvat
Cancel-kulttuuri on syntynyt ja syventynyt sosiaalisen median myötä. Perinteisesti länsimaissa on pidetty erillään työminä, perheminä ja yhteiskunnallinen vaikuttajaminä.
– Sosiaalisessa mediassa nämä kaikki ihmisen puolet sekoittuvat ja yhdistyvät. Some on muotoiltu toimimaan niin, että ihmisellä on vain yksi rooli ja identiteetti. Olisi tervettä, että tunnistaisimme tämän sekoittumisen nykyistä paremmin, Jussi Pullinen sanoi.
Jason Lepojärvi näkee tässä myös hyviä puolia.
– Parhaimmillaan tämä lisää minän eheyttä. Ihminen saa olla se kuka on, aina ja kaikkialla. Jos keskustelukulttuuri olisi armollinen, tämä sallisi jokaisen kukoistaa kokonaisena omana itsenään. Mutta nykyisessä kulttuurissa roolien yhdistyminen aiheuttaa pelkoa ja arkuutta.
Pullinen kiinnitti huomiota siihen, että Suomessa on pidetty tärkeänä, että kaikkien ammattien edustajilla olisi mahdollisuus osallistua myös politiikkaan niin kunnissa kuin valtiollisesti. Selkeä roolien erottelu on auttanut tässä.
Lepojärvi puolestaan ajattelee, että katolisen kirkon ja ortodoksisen kirkon linjaus, jonka mukaan papit eivät voi osallistua politiikkaan, on hyvä.
– Papin pitää olla kaikkien pappi. Luterilainen kirkko voisi luopua puoluepolitiikasta, myös puoluelistoista kirkollisissa vaaleissa.
Molemmat keskustelijat totesivat, että sekä cancel-kulttuuria harjoittavat että sitä pelkäävät tavoittelevat pohjimmiltaan samaa asiaa: mahdollisuutta olla vapaasti ja kenenkään estämättä oma itsensä. He vain lähestyvät asiaa hyvin eri kulmista.
Yksi kokee, että toinen estää hänen identiteettinsä ilmaisua tai kyseenalaistaa jopa hänen oikeutensa olla olemassa ja haluaa vaientaa kyseenalaistajan julkisessa keskustelussa. Toinen puolestaan vaatii, että hänellä on oltava oikeus esittää omat näkemyksensä, jotka tukevat hänen identiteettiään ja kuvaavat hänen arvomaailmaansa.
Myös normaali kritiikki voidaan leimata vaientamiseksi
Pohjois-Amerikassa ongelman on nostanut esiin etupäässä oikeisto. Lepojärven mukaan oikeistolla on tilastollisesti syytäkin olla huolissaan. Vasemmalle kallellaan olevat tutkijat, opiskelijat ja hallintovirkamiehet ovat suhteettoman vahvasti edustettuja Pohjois-Amerikan yliopistoissa. Oikeistolaisesti ajattelevia on enimmillään yksi kuudesta ja vähimmillään yksi sadasta.
– Jos siis ajatellaan, että cancel-kulttuuri on ihmisten taipumus, on luonnollista, että enemmistö syyllistyy täällä yliopistoissa siihen määrällisesti useammin. On kuitenkin väärin päätellä, että vasemmistolaisesta ajattelusta sinänsä seuraisi suurempi taipumus sortua vaientamiseen.
Lepojärven mukaan vaientaminen näyttää kohdistuvan myös Suomessa enemmän niin kutsuttuihin konservatiiveihin. Esimerkeiksi hän nostaa Päivi Räsäsen, Tapio Puolimatkan ja Aki Ruotsalan.
– Kompastuskiveksi tuntuvat nousevan konservatiiviset näkemykset sukupuoli- ja seksuaalimoraalista, Lepojärvi sanoo.
Toisaalta sekä Lepojärvi että Pullinen totesivat, että cancel-kulttuuriin vedotaan myös väärin perustein. Sensuuriksi, vaientamiseksi ja jopa vainoksi voidaan väittää myös kommentteja, jotka ovat vain asiallista, purevaa kritiikkiä.
Keskustelu tästä on Pullisen mukaan lopulta politiikkaa: Mikä on tavallista, mikä on mahdollista ja mitkä ovat normit, joiden rajoissa on pysyttävä? Jotenkin yhteiselon säännöt on piirrettävä.
Lepojärvi näkee ongelmaksi sen, että somessa tunteet ovat kaiken mittari.
– Ihminen, joka ei pysty kontrolloimaan omia tunteitaan, haluaa kontrolloida toista ja toisen sanomisia.
Suopeus somessa on viestintäympäristöteko
Lisäksi on kyse sananvapaudesta. Jussi Pullisen mukaan sananvapaus tarkoittaa syvimmältään sitä, että valtiollinen väkivallan monopoli ei estä ihmisiä ilmaisemasta itseään. Sosiaalinen kontrolli on eri asia. Sen ytimessä on kysymys: miten opimme sietämään erilaisuutta ja erimielisyyttä?
– Kasvokkain vältämme erimielisyyden ilmaisemista tai ilmaisemme sitä varovasti ja pehmentäen. Verkossa erimielisyys tulee silmille uudella tavalla, Pullinen sanoi.
Yksilöille on haaste oppia ilmaisemaan erimielisyyttä rakentavalla tavalla kirjallisesti. Pullinen kannustaa suopeuteen ja omien virheiden reflektoimiseen. Yksilöiden pienet teot kehittävät osaltaan somekulttuuria.
– Meillä on herkästi taipumus täydentää viestinnän aukot pahimmilla tavoilla. Somekeskustelujen suopea tulkitseminen on kuitenkin tervettä ja viestintäympäristöteko. Myös oma moka tai väärässä oleminen kannattaa tunnustaa somessa reilusti. Kun tätä tapahtuu riittävästi, ympäristö muuttuu.
Aina ei kannata pyytää anteeksi
Jason Lepojärven mukaan somekohun keskelle joutuneen ei aina kannata pyytää anteeksi, eikä varsinkaan hätiköiden. On erotettava toisistaan pahoittelu ja anteeksipyyntö.
– Sinun ei pidä pyytää anteeksi, jos sinut on ymmärretty väärin, et ole vastuussa ilmiöstä tai et oikeasti ajattele sanoneesi mitään väärää. Muka-anteeksipyyntö liittyy moraalipatsasteluun ja se on väärin.
Jos ihminen kiirehtii falskisti pyytämään anteeksi saadakseen kohun sammutettua, tilanne voi vain pahentua. Lynkkausjoukko haistaa veren.
Myös Pullisen mielestä rituaalinomainen anteeksipyyntö someyleisöltä voi vain kiihdyttää ongelmia.
– Jos ihmisellä on erilaiset arvot kuin suuttuneella someyleisöllä ja hän pyytää anteeksi, mitä hän itse asiassa pyytää anteeksi? Pyytääkö hän anteeksi itseään, sitä, että ilmaisi arvojaan vai muotoa, johon arvonsa puki? Vai pyytääkö hän anteeksi, että tuli neuvomaan muita? Nämä ovat vaikeita tilanteita.
Sen sijaan aito ja tosi anteeksipyyntö, jonka jälkeen ihmisen tai organisaation toimintatavat muuttuvat, on Pullisen ja Lepojärven mukaan aina hyvä asia.
– Voidaanko me elää yhdessä niin, että emme menisi itsesensuuriin ja sananvapauden kaventamiseen? Suhtaudun epäilevästi vihapuhelakeihin. Uskon, että mahdollisimman laaja sananvapaus suojelee parhaiten myös vähemmistöjä, Lepojärvi sanoi.
”Puolustakaa pelosta huolimatta somelynkkauksen uhria!”
Jason Lepojärvi korostaa johtajien ja esimiesten vastuuta tilanteessa, jossa heidän alaisensa joutuu somelynkkauksen uhriksi. Lepojärvi toivoo, että kriisiviestinnän ammattilaiset julkaisisivat oppaita johtajien vastuunoton tueksi.
Lepojärvi peräänkuuluttaa myös erimielisyyden sietämistä. Suvaitsevaisuus tarkoittaa, että vakavista erimielisyyksistä huolimatta emme vie toista saunan taakse.
– Ja puolustakaa pelosta huolimatta somelynkkauksen uhria. Tehkää niin, vaikka riskeeraisitte oman maineenne. Rohkeus on tarttuvaa. Kannustan myös harjoittelemaan anteeksiantamista ja anteeksi pyytämistä. Se on tosi vapauttavaa.