Juho Saari kertoo käyttäneensä suuren osan akateemisesta urastaan sen selittämiseen, kuinka hieno maa Suomi on.
Se kuulostaa vitsiltä, mutta Saari ei naura.
Hän on työskennellyt Itä-Suomen yliopiston hyvinvointisosiologian professorina kohta kymmenen vuoden ajan. Vaikka Saaren titteli viittaa hyvinvointiin, parhaiten hänet tunnetaan huono-osaisuuden tutkijana.
– Olin jossain vaiheessa aika tyytymätön siihen, minkälainen kuva suomalaisen yhteiskunnan tilasta annettiin, Saari sanoo.
Tyytymättömyys johtui siitä, että kuva suomalaisesta yhteiskunnasta rakennetaan suurten väestöaineistojen pohjalta. Väestötutkimuksissa suomalaiset kertovat luottavansa poliisiin, kokevansa elämän mielekkääksi ja olevansa tyytyväisiä ihmissuhteisiinsa ja asuinoloihinsa ja niin edelleen.
Tutkimuksissa on kuitenkin aina mukana alaviite, joka kertoo, ketkä eivät vastanneet. Saari kiinnostui heistä.
– Minua kiinnostaa se, miten maailman parhaassa maassa voivat kaikkein huono-osaisimmat.
Kalajokiseen maalaistaloon Pohjois-Pohjanmaalle 1960-luvulla syntynyt Juho Saari halusi lukion jälkeen tehdä jotain yhteiskunnallisesti järkevää. Niinpä hän haki opiskelemaan yhteiskuntatieteitä ja historiaa.
Manchesterissa Saari täydensi opintojaan taloustieteillä. Tarvetutkija Ian Goughin ja myöhemmin sosiologi Erik Allardtin opissa hän kiinnostui hyvinvoinnista ja hyvinvointivaltiosta.
Niinpä oli luonnollista, että väiteltyään tohtoriksi vuonna 1996 hän siirtyi hyvinvointivaltion palvelukseen, sosiaali- ja terveysministeriön virkamieheksi. Vasta kymmenen vuoden virkamiesuran jälkeen hän palasi akateemiseen maailmaan hyvinvointisosiologian professorina.
Mikäli ovet yliopistoon eivät olisi aikanaan auenneet, Juho Saari olisi omien sanojensa mukaan keksinyt jotain muuta tekemistä. Varmasti, mutta suomalaiseen köyhyyskeskusteluun olisi jäänyt Saaren mentävä aukko.
{kuva_77afb100-df18-47e3-b7a5-51c2ce38c209}
Saari ei ole erityisen värikäs hahmo. Hän on asiaosaaja, joka väistää henkilökohtaiset kysymykset. Kun kysyn, miltä kaikkein huono-osaisimpien tutkiminen tuntuu, Saari vastaa, että voisihan hän halutessaan tutkia jotain muutakin.
Huono-osaisuuden lisäksi hän on kiinnostunut sellaisista asioista kuin Euroopan unionin sisämarkkinoista, hyvinvointivaltion uudistamisesta, kansalaisyhteiskunnasta ja Kalajoen kapinasta.
Viimeisin on harrastus. Vapaa-ajallaan professori istuu usein Kansallisarkistossa harrastamassa historian tutkimusta.
Mutta vaikka Saari ei ensisilmäyksellä vaikuta suurelta mediapersoonalta, hän on taitava puhumaan. Niin taitava, että hänestä on vähitellen tulossa suomalaisten huono-osaisten tärkein puhemies.
Hän käyttää havainnollistavia kielikuvia, jotka jäävät kuulijan mieleen. Suomalaisesta hyvinvointivaltiosta Saari puhuu loistolaivana, jonka pohja vuotaa, ja väestön tulorakenteesta kärjellään seisovana salmiakkina, jonka ääripäät ovat menettäneet kosketuksen toisiinsa.
Kun Saari osallistui huhtikuussa Helsingin Sanomien järjestämään väittelyyn köyhyyspolitiikasta Nordean pääekonomistin Aki Kangasharjun kanssa, Kangasharju viittasi keskustelussa huono-osaisiin ”Juhon porukkana”. Jotain Saaren puhelahjoista kertoo sekin, että kun katsojat saivat äänestää voittajaa, Saari päihitti Kangasharjun murskaluvuin.
On Saaren asemaan toinenkin syy: huono-osaisista ei puhu kovin moni muu.
– Suurin osa kaikkein huonoimmassa asemassa olevista ihmisistä on valtaväestön myötätunnon tuolla puolen. He eivät ole monenkaan poliitikon kiinnostuksen kohteena, Saari sanoo.
Huono-osaisuuden notkelmissa asuu väkeä, joka elää piilossa niemen notkojen väeltä.
Notkelmien ja notkojen väki on yksi Saaren tiuhimmin viljelemistä kielikuvista. Sillä hän viittaa J. H. Erkon sanoittamaan Kansalaislauluun: Olet maamme, armahin Suomenmaa/ ihanuuksien ihmemaa/ Joka niemeen, notkohon saarelmaan/ kodin tahtoisin nostattaa.
Suurin osa suomalaisista on niemen nokkien väkeä, hyvinvoivaa enemmistöä. Myös suurin osa köyhistä sijoittuu niemen nokkaan. Noin 800 000 suomalaista elää köyhyysrajan alapuolella, mutta Juho Saaren mukaan heistäkin valtaosa elää kutakuinkin samankaltaista elämää kuin muut suomalaiset. Heidän elintasonsa, elämänlaatunsa ja elämäntapansa ei eroa muista.
– Ryhdyin etsimään huono-osaisuuden notkelmia, joissa ihmiset elävät toisella tavalla kuin suomalaiset yleensä, jopa siinä määrin, että suomalaisten enemmistö ei tiedä siitä mitään.
Sellaisia suomalaisia on Saaren mukaan korkeintaan 230 000. He ovat viimesijaisen sosiaaliturvan varassa eläviä, leipäjonojen ja diakoniatyön asiakkaita, neulanvaihtopisteiden asiakkaita, oikeuspsykiatrian potilaita, vankeja ja niin edelleen. Kaikkein huonoimmassa asemassa ovat paperittomat ulkomaalaiset.
– Nämä ryhmät elävät varjoissa ja notkelmissa. He ovat poissa ihmisten silmistä ja aikalailla poissa myös mielistä.
Empatiakuilu ja solidaarisuusvaje. Niillä sanoilla Juho Saari kuvaa suomalaisten enemmistön ja huono-osaisten suhdetta.
Empatiakuilu syntyy elintasokuilun luomasta sosiaalisesta etäisyydestä. Saaren mukaan keskeinen syy empatiakuilulle on yhteisten elämänkokemusten väheneminen. Elintasoerot ovat kasvaneet niin suuriksi, etteivät suomalaiset enää jaa yhteistä arkea.
Saari kertoo keskustelleensa hiljattain kahden eri yhteiskuntaluokista tulevan lapsen kanssa. Toinen, itähelsinkiläinen, ei ollut koskaan käynyt oman kotikaupunkinsa keskustassa. Toiselle jokavuotinen Thaimaan-matka oli itsestäänselvyys.
Kun joku on vierasta ja piilossa, siitä on helppo muodostaa stereotypia.
– Se stereotypia voi sitten olla vaikka sellainen, että leipäjonoissa on uusavutonta väkeä, Saari sanoo.
– Kun katsotaan ketä siellä todellisuudessa on, siellä on ikääntyviä, yksin ja vuokralla asuvia ihmisiä, jotka tipahtivat työmarkkinoilta 90-luvulla. Leipäjonoissa näkyy 90-luvun laman todella pitkä varjo.
Juho Saari tietää mistä puhuu, sillä viime vuosina hän on yhdessä johtamiensa tutkijoiden kanssa keskittynyt tutkimaan suomalaista huono-osaisuutta. Saari on tutkinut asunnottomia, mielenterveyskuntoutujia, leipäjonojen asiakkaita ja suonensisäisten huumeiden käyttäjiä.
Hän olisi halunnut tutkia myös sakkovankeja, eli maksamattomien sakkojen takia vankilaan joutuneita, mutta ei saanut heitä kiinni.
Tutkimusten järjestäminen ei ole muutenkaan ollut aivan helppoa. Huono-osaiset eivät ole uupuneet väestötason tutkimusten vastaajista siksi, että suomalaisesta hyvinvoinnista olisi pyritty tarkoituksella antamaan valheellinen kuva, vaan siksi, etteivät he vastaa kyselyihin.
– Heidän epäluottamuksensa on syvää ja usein perusteltua. Jotta voimme saada heidät mukaan hankkeisiimme, meidän täytyy tehdä itsemme tutuiksi, Saari sanoo.
Siksi Saaren tutkijat viettävät leipäjonoissa ja neulanvaihtopisteissä aikaa, jakavat ruokaa, kahvia ja puhtaita neuloja, kuuntelevat ja keskustelevat. Vasta sen jälkeen voidaan aloittaa aineistonkeruu.
– Mitä heikommassa asemassa ihmiset ovat, sitä enemmän he tarvitsevat myös konkreettista tukea lomakkeen täyttämiseen. Joidenkin tiettyjen ryhmien kohdalla on rajattava pois ne päivät, jolloin ihmiset saavat etuudet, koska silloin ihmiset ovat liian päissään, ja toisaalta ne päivät, jolloin ollaan täysin rahattomia, koska silloin on liian levotonta.
Työn tuloksena on syntynyt poikkeuksellisen kattavia tutkimuksia sellaisista ryhmistä, jotka muuten olisivat kansallisen tutkan ulkopuolella. Siinä missä kaikkein huono-osaisimmista väestötason tutkimuksiin vastaa vain muutamia, Saaren johtamissa tutkimuksissa vastaajia on ollut muutamista sadoista muutamaan tuhanteen.
Minkälainen suomalaisten huono-osaisten todellisuus sitten on? He ovat nuoria, vanhoja, perheellisiä, yksinäisiä, sosiaalisia, vammaisia, päihdeongelmaisia ja ääriraittiita, Saari listaa. Hän korostaa moniulotteisuutta ja muistuttaa, ettei sellaista ihmisjoukkoa kuin syrjäytyneet ole olemassa.
Moniulotteisuuden ymmärtäminen on Saaren mukaan keskeinen asia huono-osaisuuden politiikassa. Erilaiset ryhmät tarvitsevat erilaisia palveluita.
– Kaikille ei ole järkevää sanoa, että työ on parasta sosiaaliturvaa.
Jotain yhteistä kuitenkin on. Huono-osaisuuteen liittyy valtaväestöön nähden moninkertainen määrä niukkuutta, häpeää, epäonnistumisen kokemuksia ja yksinäisyyttä.
– Kaikkia niitä asioita, joista kuvittelemme että suomalainen väestö kärsii kohtuullisen vähän.
{kuva_ac67a91b-e07d-4686-beef-885c41d2a878}
Kukaan ei päätä ryhtyä huono-osaiseksi. Saari puhuu pienten valintojen tyranniasta ja epätarkoituksenmukaisista seurauksista. Jossain vaiheessa jotain jää kesken, tulee ero, menee asunto ja niin edelleen.
– Polku viimesijaisen turvan piiriin ja niin edelleen voi olla kivetty hyvillä pyrkimyksillä ja aikomuksilla.
Yhteiskunnan päätöksenteon näkökulmasta sillä ei oikeastaan pitäisi olla mitään merkitystä, sillä kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja perustuslaki velvoittavat huolehtimaan ihmisistä siitä riippumatta, kuinka omavastuullisesti he ovat tilanteeseensa päätyneet. Asunnottomalle tulee hankkia asunto, vaikka voitaisiin osoittaa, että asunnottomuus on ihmisen omaa syytä.
Poliittisessa keskustelussa tarvitaan kuitenkin toisenlaisia perusteluita. Senkin kielen, kovien arvojen talouspuheen, Juho Saari hallitsee. Hän puhuu kaikkein huono-osaisimmille kohdennetuista palveluista investointeina, jotka vähentävät muita julkisia menoja.
– Kun asioita perustellaan politiikassa, niin pääsääntöisesti pitää pyrkiä osoittamaan, että asiasta x on säästöä tai että asiasta x on säästöä suhteessa siihen kuluun, joka muuten syntyisi. Silloin kun eletään niukkoja aikoja, niin kuin nyt, tämäntyyppiset kysymykset ovat keskeisiä, hän sanoo.
Toisin sanoen, asunnottomalle tulee hankkia asunto, koska kaikki muut vaihtoehdot ovat sietämättömän kalliita.
– Jos ihmisellä ei ole kotia, niin jossakin hänen täytyy asua ja silloin se tarkoittaa hotellimajoitusta. Jos ihmisellä ei ole kotia, niin todennäköisyys sille, että hänellä on vakavia terveysongelmia, jotka vaativat erikoissairaanhoidon palveluita, kasvaa.
Saari ei ole puoluepoliittisesti sitoutunut eikä ole koskaan harkinnut politiikkaan siirtymistä. Ei siksi, ettei haluaisi vaikuttaa, vaan koska uskoo, että tutkimuksella voi vaikuttaa enemmän.
– Tutkimus ei voi olla vain tutkimusta, vaan siinä pitää olla yhteiskuntapoliittinen näkökulma.