– Tällaisia tapauksia ei ole monia, mutta on sen tyyppistä haastatteluaineistoa, josta voidaan hyvin vahvasti arvioida, että joidenkin itsemurhan vahvana osatekijänä ovat olleet hoitokokouskokemukset. Vaikea tietysti lopullisesti tietysti arvioida, miksi ratkaisuihin oli päädytty, Linjakumpu toteaa.
Linjakumpu ei ole tutkinut, kuinka moni piti hoitokokouksia hyvänä ja kuinka moni huonona.
– On selvää, että osa on pitänyt niitä mielekkäinä itselleen, paikalliselle rauhanyhdistykselle ja lestadiolaisuudelle. Sitten on niitä, jotka ovat kokeneet ne pienempänä tai suurempana painostuksena tai hengellisen väkivallan ilmentymänä. Jotkut eivät ole välttämättä kokeneet niitä millään tavalla.
Jos hoitokokouksia ja niiden kokemuksia käydään läpi, Linjakumpu toteaa, että jonkun hyvä kokemus ei voi mitätöidä jonkun toisen huonoa kokemusta.
Pakotettua sielunhoitoa
Tällä viikolla julkaistavassa tutkimuksessa Haavoittunut yhteisö. Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa (Vastapaino 2012) Linjakumpu katsoo, että olisi yhä tarkemmin määriteltävä valtiollisessa lainsäädännössä, mikä on hengellistä väkivaltaa ja miten siitä pitäisi voida rangaista. Linjakumpu uskoo, että hengellisen väkivallan kirjaaminen lakiin vaatisi paljon taustatyötä ja keskustelua. Iso kysymys on, miten hengellistä väkivaltaa ylipäänsä voisi sanktioida.
– Tiedetään hyvin suurella varmuudella, että hengellistä väkivaltaa ilmenee. Sitä ei pitäisi sietää yhteiskunnassa, onpa se kansallisten uskontojen tekemää tai ovatpa sen taustalla muut Suomeen rantautuneet uskonnolliset ryhmät, Linjakumpu sanoo.
Hän toivoo keskusteluun niin kirkon kuin valtion edustajia. Linjakumpu aikoo ryhtyä tutkimaan, miten hengellistä väkivaltaa on määritelty suomalaisessa ja kansainvälisessäkin keskustelussa ja lainsäädännössä.
Linjakummun tutkimuksen mukaan hoitokokoukset ovat kuuluneet lestadiolaisuuteen 1800-luvun lopusta. Niiden tihein vaihe oli 1978-1979. Hän määrittelee kokoukset julkisiksi ja pakotetuiksi sielunhoidollisiksi tilanteiksi, joiden pyrkimyksenä on arvioida ja korjata ihmisen uskonelämään liittyviä asioita.
Kyse ei ole luottamuksellisesta ja omaehtoisesta kahden ihmisen välisestä sielunhoidosta, vaan liikkeen keskeisten toimijoiden järjestämistä julkisista selvittelyistä, joissa yhteisö puuttuu yksilön uskonnolliseen ja sosiaaliseen itsemääräämisoikeuteen. Kokoukset syntyivät reaktiona 1960-luvun voimakkaaseen yhteiskunnalliseen muutokseen ja vapautumiseen. Niihin liittyi henkioppi, joissa ihmisten katsottiin joutuneen tiettyjen synnillisten henkien valtaan.
Linjakumpu vertaa hoitokokouksien henkisiä vaikutuksia jopa Lapuan liikkeen toimeenpanemiin ”kyydityksiin”, joissa kommunisteja vietiin lähelle Neuvostoliiton rajaa. Hoitokokouksissa puolestaan saneltiin ihmisen tämän- ja tuonpuoleisen elämän mahdollisuudet. Ihminen saatettiin pitää tai erottaa liikkeestä.
Hoitokokousten määrää Linjakumpu ei tutkimuksessaan kartoittanut. Hän arvelee, että niitä on ollut eri paikkakunnilla tuhansia. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys on ollut mukana alle 500:ssa. Hoitokokouksilla on Linjakummun mukaan kuitenkin ollut SRK:n hyväksyntä.
Poimintoja haastattelusta
Tutkimus selvitti ihmisten hoitokokouskokemuksia, joita kerättiin lehti-ilmoituksilla. Käytössä ei ollut Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistyksen (SRK) tai rauhanyhdistysten pöytäkirjoja hoitokokouksista. Linjakumpu arvelee, että niitä on, muttei ole varma, saisiko hän ei-vanhoillislestadiolaisena tutkijana pöytäkirjoja käsiinsä.
Linjakumpu ei ole kokenut painostusta tutkimusta tehdessään. Kerran SRK:n edustaja soitti hänelle ja keskusteli tutkimuksesta. En kokenut keskustelua suoranaisena painostuksena, Linjakumpu sanoo.
Tutkija ei usko pelkän anteeksipyynnön auttavan hoitokokouksen uhreja. Kyse olisi paljon syvemmästä prosessista, vastuun ottamisesta ja uhrien ymmärtämisestä. Hän ei myöskään usko yksittäisiin syyllisten osoittamiseen. Hoitokokouksia pitäisi purkaa laajasti. Pitäisi hahmottaa, miksi niitä järjestettiin ja pohtia, mitä liike voi tehdä, ettei vastaava toistuisi sekä mitkä tekijät liikkeessä johtivat hoitokokouksiin. Linjakummun mukaan myös yhteisön erehtymättömyyden oppi, jonka hän näkee vanhoillislestadiolaisuuden keskeiseksi uskonnolliseksi lähtökohdaksi, pitäisi ottaa käsittelyyn. Hoitokokouksia pitäisi voida käsitellä tavalla, jonka myös vanhoillislestadiolainen liike voisi hyväksyä. Liikettä ei pidä nujertaa asian vuoksi.
Hoitokokouksissa voitiin käsitellä myös hoidettavien poliittista vakaumusta, sillä vasemmistopuolueiden, Kristillisen liiton ja SMP:n kannattamista ei pidetty suotavana. Linjakumpu arvelee, että suhtautuminen puoluepoliittisiin arvoihin on nyttemmin löyhentynyt ja esimerkiksi perussuomalaisten tukeminen ei herättäisi juurikaan kysymyksiä. Linjakummun arvion mukaan myös esimerkiksi suhtautuminen tv:n katsomiseen on löystynyt liikkeessä. Jos tv:n katsomisesta ei pidetä meteliä, siihen ei välttämättä puututa. Linjakumpu ei pidä loogisena sitä, että tv:stä ei voisi katsoa jotakin tiettyä ohjelmaa, mutta sen voi heti ohjelman loputtua katsoa internetistä nauhoitteena. Hän muistuttaa, etteivät uskonnollisten yhteisöjen asiat muutoinkaan aina aukene loogisesti. Vanhoillislestadiolaisuus ei tässä mielessä ole mikään kummajainen uskonnollisessa kentässä.
Linjakumpu on jo aiemmin kertonut julkisuudessa, että hoitokokoukset eivät ole vieläkään täysin hävinneet lestadiolaisuudesta. Esimerkiksi arkkipiispan teologisen sihteeri Risto Leppäsen erottamiseen Turun rauhanyhdistyksen puhujan tehtävästä liittyi Linjakummun mielestä hoitokokouksen piirteitä.
Lue myös: Professori: Hengellinen väkivalta on lainvastaista