Asiakas puhui terapeutin vastaanotolla tuskasta, jota hän koki akuutisti eräiden eläinten kuolemaan liittyen. Terapeutti käsitteli asiaa vallitsevan tulkintaperinteen mukaisesti ja yritti avata asiakkaan kanssa sitä, mitä tämä heijasti eläimiin: mitä omaa tunnetilaansa asiakas käsitteli eläinten kautta? Lopulta asiakas suuttui ja huusi: Kyse on niistä eläimistä!
Kun tämä oli toistunut riittävän monta kertaa, terapeutti kertoi ajattelutapansa muuttuneen. Hän ymmärsi, että asiakas kärsi aidosti eläinten vuoksi, eikä kyseessä ollut lähtökohtaisesti toisen asian projisointi.
Tässä esseessä tarkastelen ympäristöön liittyvää surua, menetysten käsittelemistä ja näihin liittyviä haasteita sielunhoidolle sekä ylipäätään lähimmäisenrakkaudelle. Essee jatkaa ympäristöahdistusta ruotivien tekstieni sarjaa ja tarkastelee tähän ahdistukseen liittyviä syviä juonteita, kuten lapsuuden ja kuolevaisuuden käsittelyä.
Miksi yritämme kieltää toisilta jonkin surun aiheen?
On aina ongelmallista, jos ihminen ei saa surtua. Esteet voivat olla painottuneita joko yksilöstä tai yhteisöstä riippuviksi, mutta molemmat ulottuvuudet ovat aina mukana. Yhteisö voi joko tukea tai rajoittaa yksilön avautumista ilmaisemaan tunteitaan.
Miksi yritämme kieltää toisilta jonkin surun aiheen? Koska kyseinen aihe herättää meissä liian epämukavia tunteita tai uhkaa tähänastisia elämäntapojamme. Professori Kenneth J. Doka käyttää tällaisesta surusta termiä disenfranchised (grief). Termiä on käytetty alun perin äänioikeuden riistämiseen. Kyse on siitä, että toiset riistävät sinulta oikeuden suruun. Sinulta viedään oikeus käyttää ääntäsi tässä merkityksessä.
Doka mainitsee surun lähteenä myös läheisten eläinten kuoleman, mutta ei tietääkseni ulota tarkasteluaan ekosysteemien tuhoutumisesta johtuvaan suruun. Esimerkiksi lähimetsän avohakkaaminen on samanlainen surun lähde monille ihmisille, kuten Danielle Miettisen kaksi tämänvuotista tekstiä Kotimaassa (Toivon puu, 28.4. ja Ensimmäinen ja viimeinen puu, 25.8.) hyvin osoittavat.
Lisää tapausesimerkkejä löytyy teoksesta Metsänhoidollisia toimenpiteitä (Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, Hiilinielu 2009).
Kyynelten puro muuttuu pilaantuvaksi lätäköksi, jos virtausta ei ole.
Suru ponnistelee päästäkseen virtaamaan. Kyynelten puro muuttuu pilaantuvaksi lätäköksi, jos virtausta ei ole. Yhteisesti ilmaistu suru on ihmiskunnan ikiaikainen selviytymiskeino, jonka kestävästä merkityksestä todistavat esimerkiksi tienvarsien kynttilät ja kukat onnettomuuspaikoilla.
Surun taustalla on menettämisen ja lopulta myös kuolevaisuuden käsittely. Muutos ja menetykset nivoutuvat väistämättä yhteen. Elämän keskeiseksi kysymykseksi muodostuu muutoksen aallolla eläminen siten, että katkeruus ja menneisyyden kaipuu eivät vie pohjaa nykyhetken hyvinvoinnilta ja kyvyltä rakastaa.
Psykoterapeutti Rosemary Randall käsittelee asiaa vertaamalla kahta vanhaa, mutta laajasti tunnettua suruteoriaa. William Wordenin malli surun ja menetysten käsittelystä soveltuu ympäristöasioihin paremmin kuin Elisabeth Kübler-Rossin tunnettu luopumisprosessin malli. Kübler-Rossin viisivaiheinen malli käsittelee ennen kaikkea yksittäisiä ja peruuttamattomia menetyksiä, kuten läheisen ihmisen kuolemaa. Ympäristöön ja luontokappaleisiin liittyvä suruprosessi sisältää samankaltaisia piirteitä, mutta myös eroja.
Samankaltaisuudet liittyvät aluksi ilmenevään shokkiin, epäuskoon ja vihaan. Ei voi olla totta, että pohjavetemme on pilattu kemikaaleilla! tai Ei voi olla totta, että metsätyökone yhtäkkiä runtelee koko takametsäni!
Myös kieltämisreaktioita ja masennusta esiintyy. Mutta siinä missä Kübler-Rossin mallissa hyväksyntä saa lopullisemman aseman prosessin päätöksenä, Wordenin malli rakentuu vahvemmin jatkuvalle prosessille. Suru ei tule koskaan kokonaan valmiiksi. Sen kanssa vain opitaan elämään ja tavoitteena on, että toimintakyky sekä kyky onnellisuuteen elpyy. Tämä soveltuu ympäristötuhoon, joka on kuin hidas jatkuva kuolema ympärillämme.
Suru ei tule koskaan kokonaan valmiiksi, sen kanssa vain opitaan elämään.
Erilaiset surun muodot muodostavat samalla erilaisia ympäristöahdistuksen kohtaamisen tarpeita. Akuutit menetykset vaativat kriisiapua. Seurakuntien taholta tällaista on Suomessa tarjottu yhteisten suruhartauksien muodossa esimerkiksi Talvivaaran aiheuttamien tuhojen tiimoilta ja eräiden vanhojen metsien avohakkuiden jälkeen.
Siirtymävaiheista aiheutuva luopumisen suru on monimutkaisempi asia, sillä tämä ulottuu pidemmälle ajanjaksolle ja on piilevämpää. On havainnollistavaa verrata vanhenemisen käsittelyä ja fossiilisten polttoaineiden massakäytöstä luopumisen käsittelyä. Se on ikävää mutta väistämätöntä, vaikka kuinka kapinoisi ja yrittäisi elää niin kuin muutosta ei olisi tulossa.
Ympäristökeskustelussa olisi hyvä sanoittaa useammin ääneen sitä, kuinka harmillista muutos on; muuten voi syntyä vaikutelma, että ympäristöväki vain haluaa olla ilonpilaajia, riistää mukavuudet eikä ymmärrä, miten ikävältä muutos tuntuu.
Itse arvostan ja sympatiseeraan syvästi heitä, jotka kokevat ennakoivaa surua ympäristön ja maailman tulevasta tilasta.
Olennaisessa ja vaikeassa roolissa on ennakoiva suru (anticipatory grief). Tämä asettaa kristityille tietyn erityishaasteen: miten tasapainotetaan pyhän huolettomuuden elämäntapa (Matt. 6) ja toisaalta varautuminen tuleviin muutoksiin?
Tulevaisuuden liiallinen sureminen vie ilon elämästä. Mutta ainakin itse arvostan ja sympatiseeraan syvästi heitä, jotka kokevat ennakoivaa surua ympäristön ja maailman tulevasta tilasta. He joutuvat kulkemaan väkijoukoissa salatun surun kanssa kokien ulkopuolisuutta, kun kukaan muu ei tunnu surevan sitä, mitä on tapahtumassa.
Tässä voi auttaa tieto siitä, kuinka laajalle levinnyttä mutta piilevää ympäristöahdistus on. Toiset ihmiset eivät olekaan täysin välinpitämättömiä. He eivät vain useinkaan löydä kanavia käsitellä ahdistustaan. Siksi näiden tunteisiin liittyvien ulottuvuuksien yhteinen käsittely saattaa vapauttaa yllättävän suuria voimavaroja. Ympäristösurussa ilmenee täten tiettyjä piirteitä, joita voi kuvata myös komplisoituneen surun käsitteen kautta.
Kun käsitellään ympäristöön liittyviä tunteita, käsitellään samalla niitä monimutkaisia yhtymäkohtia, joita ihmisessä muodostuu hänen kokemuksiensa, tunteidensa, muistojensa ja luonnon välille. Kun kasvamme ja elämme, me muokkaannumme niiden suhteiden kautta, joita meillä on toisiin ihmisiin, luontokappaleisiin ja paikkoihin. Sellaiset asiat kuin metsä ja ranta herättävät meissä hyvin paljon tunteita! Niissä elää kokemuksia ilosta ja leikistä, turvapaikasta ja avoimista horisonteista, kaikista toisista ihmisistä, menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauspisteistä, menetyksistä ja lahjoista, ihmisen osasta.
Ympäristön tuhoutumisen, jopa kuoleman, uhka sekä pelko herättävät meissä syvää, paljolti alitajuista ahdistusta sisäisen ja ulkoisen maailmamme murentumisesta. Lapsuuden menetys ja kuolevaisuus kietoutuvat yhteen ympäristötuhojen tiedostamattoman käsittelyn kanssa.
Ympäristön tuhoutumisen, jopa kuoleman, uhka sekä pelko herättävät meissä syvää, paljolti alitajuista ahdistusta sisäisen ja ulkoisen maailmamme murentumisesta.
Harold Searles, yksi laaja-alaisen ympäristöpsykologisen ajattelun edelläkävijä – ensimmäinen oli C.G. Jung –, kiteytti jo 1970-luvun alussa keskeisen ongelman. Lapsuuden päättyessä heräämme myös ympäristötuhojen laajuuteen. Turhankin helposti käy niin, että yhdistämme alitajuisesti lapsuuden lopun vääjäämättömyyden ympäristötuhojen vääjäämättömyydeksi ja lamaannumme.
Samanaikaisesti tietty idealisoinnin aavistus kiertelee tajuntamme rajaseuduilla. Aavistamme, muttemme uskalla myöntää, että koskaan ei ollutkaan aivan niin puhdasta lapsuutta ja puhdasta ympäristöä kuin mihin kaipaamme.
Kuoleman ja kuolevaisuuden todellisuus alkaa järistä elämänkokemuksemme maaperässä. Yritämme jotenkin selvitä siitä, kuinka lopulliselta kuolema tuntuu. Asetamme toivomme siihen, että elämämme jatkuisi symbolisesti, yhdistelmänä todellista jatkumista ja vertauskuvallista jatkumista. Elämämme jatkuisi symbolisena kuolemattomuutena jälkipolvissa, elämäntyömme seurauksissa, luovan työmme perinnössä tai ainakin luonnon maailman osana, maasta maahan, multana ekosysteemin tuleville kerrostumille. Mutta ympäristön tuhoutumisen uhka asettaa kaikki nämä kyseenalaisiksi: voimmeko luottaa enää niistä mihinkään?
Ei ole outoa, että me olemme niin lamautuneita ympäristötuhojen aikakautena.
Maallistuminen on tuonut entistä syvemmän kriisin, kuoleman totaalisuuden. Uskonnolliselle ihmiselle on tarjolla elämän jatkumisen lohtu ja merkitys uskonnollisessa mielessä, kuten kristinuskossa ylösnousemususkona. Mutta maallistuneelle ihmiselle ympäristön kuolema yhdistyy ihmisen kuoleman lopullisuuteen. Kuilu voi näyttää pikipimeältä.
Ei siis ole outoa, että me olemme niin lamautuneita ympäristötuhojen aikakautena. Meissä on alitajuisesti herännyt koko maailman kuoleman pelko ja lapsuuden, puhtauden ja hyvän, menettämisen syvä suru. Kun katsomme jälkipolvia, meitä voi vielä vaivata kollektiivinen syyllisyys ja häpeä siitä, että olemme pettäneet heidät ja samalla esi-isämme, kun emme ole varmistaneet heimomme tulevaisuutta.
Tässä tilanteessa me etsimme toivoa. Katteeton optimismi ei vakuuta. Tajuamme, että toivolle on oltava pysyvämpi perusta; sellainen, joka ei lopulta riipu meidän omasta onnistumisestamme.
En halua antaa sellaista kuvaa, että ainoastaan kristityt kykenevät toivoon tänä aikana. Toivon voi löytää myös muista asioista, kuten niistä lukuisista nuorista, jotka jaksavat yrittää tehdä maailmasta paremman, mutta toivon sitominen ihmiskuntaan vaatii nykyaikana kyllä suurta sitkeyttä. Itse löydän toivon Jumalan todellisuudesta, joka asettuu perustaksi kaikkien muiden toivon lähteiden taustalle.
Hän, joka haluaa osoittaa rakkautta sielunhoidollisen asenteen kautta, joutuu nykyaikana kohtaamaan ihmisen, jonka elämäntodellisuudessa ilmenevät eri tavoin ympäristöahdistuksen syvät juonteet. Tästä olisi tärkeää keskustella lisää seurakunnissa, myös sielunhoidon ja pastoraalipsykologian ammattilaisten kanssa.
Kuvitus: Päivi Karjalainen
Kirjoitussarjassa pastori, tutkijatohtori Panu Pihkala käsittelee ympäristökysymyksiin liittyviä henkisiä ja hengellisiä kysymyksiä. Hänen kirjansa aiheesta, työnimellä Ympäristöahdistus ja toivo, ilmestyy vuonna 2017 Kirjapajalta.
Lue myös:
Essee: Miten ahdistus voi muuttua toivoksi