Essee: Kuuluuko kristityn valita oikea oppi vai myötätunto?

Amerikkalaisen Jeesus-tutkijan Marcus J. Borgin kirja Kristinuskon sydän – uudelleen löydetty usko käynnisti keskustelua kristinuskon olemuksesta keväällä 2016.

Toiset kokivat kirjan voimakkaasti harhaoppiseksi. Näin esimerkiksi dosentti Timo Eskola blogissaan Dosentin kammiosta: ”Yksinkertaisen teologisen analyysin perusteella Borgin teos edustaa postmoderniin mystiikkaan suuntautunutta synkretististä uususkonnollisuutta. Hänen edustamansa uskonnollisuus ei ole kristinuskoa edes määritelmällisessä mielessä, koska Borg tarkoituksellisesti kiistää Apostolisen uskontunnustuksen kohdat. Hänen jumalakäsityksensä on panteistinen ja uskonto merkitsee hänelle ihmisen reaktiota pyhän kokemukseen.”

Toiset taas kokivat kirjan kiinnostavaksi haasteeksi, kuten pastori Minna Mannert blogissaan Kotimaa24:ssä: ”Marcus J. Borg tarjoilee kirjassaan syvästi uskonnollisen tiedemiehen lämmöllä ajattelun apuvälineitä ihmisille, joita askarruttaa, miten kristinuskon perustotuudet sopivat yhteen nykyaikaisen tieteellisen maailmankuvan kanssa. Kirja sopii totuuden etsijöille ja pukee sanoiksi kristinuskon perustotuuksia nykykielellä.”

Paradigman muuttuessa kaikki muuttuu

Törmäsin itse nyt jo edesmenneen Borgin nimeen parisen vuosikymmentä sitten. Mielenkiintoni herättivät kirjojen nimet: Meeting Jesus Again for the First Time (Kuinka kohdata Jeesus uudestaan kuin ensimmäistä kertaa), Reading the Bible Again for the First Time (Kuinka lukea Raamattua uudestaan kuin ensimmäistä kertaa).

Borgin kirjoissa viehätyin kahdesta seikasta. Ensinnä siitä, että Borg kertoi omaa tarinaansa oman elämänhistoriansa kautta: mitä hän lapsena uskovaisen perheen jäsenenä uskoi ja ajatteli, miten tämä usko nuorena ohentui lähes olemattomaksi ja miten aikuisena löytyi uusi usko.

Toinen seikka, joka minua viehätti, oli Borgin luoma malli kahdesta paradigmasta, joiden avulla omaa uskoaan voi tarkastella. Paradigma on perusteisiin asti ulottuva tulkinnallinen kehys, joka muovaa sitä, miten kaikki nähdään. Muutos, jonka keskellä elämme, ei koske vain yksityiskohtia, vaan paradigman muuttuessa kaikki muuttuu. Borgin mukaan elämme perinteisen paradigman ja nousevan paradigman jännitteessä.

Paradigmojen eroa voi selventää kysymällä kolme raamattunäkemyksen peruskysymystä: miten Raamattu on syntynyt, millainen auktoriteetti Raamatulla on ja mikä Raamatussa on totta?

Raamattu – jumalallinen vai inhimillinen?

Perinteinen paradigma lähtee siitä, että Raamattu on jumalallinen tuote, se on Pyhän Hengen inspiroima pyhä teksti eikä vertaudu mihinkään muuhun kirjaan.

Nouseva paradigma taas ajattelee, että Raamattu on inhimillinen tuote. Vanha testamentti kertoo Israelin uskonyhteisön kokemuksista, Uusi testamentti syntyvän kristillisen Jeesus-liikkeen elämästä.

Auktoriteetista perinteinen paradigma ajattelee, että jumalallisena tuotteena Raamattu on tosi. Totuus perustuu Raamatun alkuperään jumalallisena tuotteena. Koska Jumala ei valehtele, kaikki Raamatussa on totta ja ohjeellista.

Nouseva paradigma puolestaan ajattelee, että Raamattu on kristikunnan auktoriteetti, koska näin on aikanaan päätetty ja sovittu.

Perinteinen ajattelee, että kaikki, mitä Raamattu kertoo tapahtuneen, on myös todellisuudessa tapahtunut. Nouseva löytää Raamatusta huomattavan määrän kertomuksia, joiden esille nostamaa tapahtumaa ei ole Raamatun kuvaamalla tavalla todellisuudessa tapahtunut.

Onko kristityillä oikeus omaan totuusjärjestelmään?

Useimmat perinteisen paradigman uskovat näkevät, että Raamattuun ei liity tulkinnan ongelmia, vaan Jumalan sana on yksinkertainen ja selkeä niissä asioissa, joista se puhuu. He uskovat, että Jeesus ymmärsi oman tehtävänsä siten kuin evankeliumit kertovat ja että kristillinen kirkko on ymmärtänyt Jeesuksen merkityksen aivan oikein, mistä seuraa, että uskontunnustuksen on oltava totta. Hyvin mielellään perinteisesti uskova puolustaa Raamattua ja sen arvovaltaa.

Monet nousevan paradigman kannattajat lähtevät siitä, että Raamattua tulee lähestyä tukeutumatta yliluonnolliseen tekijään ja että tulkinnoissa on oltava uskollinen historiallisille tosiasioille. Heidän mielestään todellisuus on kohdattava sellaisena, kuin se meille näyttäytyy. Kristityillä ja kirkolla ei ole oikeutta rakentaa omaa totuusjärjestelmää.

Entä jos lähestyn myötätunnolla?

Olen itse kasvanut keskellä evankelisuutta, joka tunnetusti on myös opillinen liike. Muistan vieläkin monet keskustelut, joissa opillisesti oikeaa, puhdasta uskoa etsittiin. Tältä pohjalta minun on helppo ymmärtää Timo Eskolan näkemystä. On todella niin, että suhteessa perinteiseen, uskontunnustuksissa kuvattuun uskoon, Borg opettaa väärin. Erityisesti minua vaivaa se, että Borg antaa ymmärtää uskovansa, että jumalallinen valo loistaa yhtä kirkkaana kaikissa uskonnoissa.

Mutta edelleen jään kysymään, miksi Borgin ajattelu on viehättänyt minua. Miksi jatkuvasti tapaan ihmisiä, jotka luettuaan kirjan Kristinuskon sydän kiinnostuvat uudestaan uskosta, kirkosta ja hengellisestä elämästä?

Mitä tapahtuu, jos en kysykään, missä kohdin Borg on väärässä, vaan koetan myötätunnolla lähestyä häntä ja hänen tekstejään sekä kaikkia niitä, joita nämä koskettavat?

Kukaan ei ole ehjä eikä täydellinen

Ensimmäisenä muuttuu näkemykseni uskosta. Se ei ole tiukasti nyöritetty paketti, joka on nielaistava sellaisenaan. Eikä se ole kauniiseen lahjapaperiin kääritty paketti, jota ei saa avata. Ei, vaan usko on henkilökohtainen suhde ja lukiessani uskontunnusta selvitän omaa suhdettani näihin asioihin. Ne eivät ole minulle itsestään selvästi totta, mutta eivät myöskään merkityksettömiä.

Toiseksi huomaan, että oikeaopillinen kiistely tuntuu pahalta. Jotenkin siinä katoaa näkyvistä se, että uskossa on kyse jostakin syvemmästä ja enemmästä. Haen uskonnosta vastauksia neljään kysymykseen: mistä tulen, kuka olen, mihin kuulun ja mikä on elämäni tarkoitus? Näiden hahmottamiseen Borgin kirjat antavat paljon ainesta.

Kolmanneksi näen itsessäni ja kaikissa ihmisissä ympärilläni – ja näin myös heidän uskossaan – katkelmallisuutta. Kukaan ei ole ehjä eikä täydellinen. Huomaan usein ajattelevani uskonpuhdistuksen tuloa Suomeen. Historiantutkijat sanovat siitä, että vielä silloin, kun Turussa jo 1500-luvulla vietettiin jumalanpalvelusta luterilaisittain, kaukana Savossa kaikki jatkui katolisin menoin aina 1700-luvulle asti.

Jos luotat johonkuhun, tarvitset tietoa hänestä

Huomaan myös kysyväni, kuinka paljon oikeaopillisuudessa – ehkä – on kysymys siitä, että kaikki itsessä oleva epävarmuus ja paha siirretään toisten kannettavaksi. Silti en hetkeäkään väitä, että kristinuskosta voitaisiin puhua pelkkänä luottamuksena Jumalaan. Jos luotat johonkuhun, sinulla täytyy olla jotain tietoa hänestä, johon luotat eli myös oppi on olemassa.

Viime kädessä huomaan kysyväni, mistä kristinuskossa kaikkein perimmältään on kysymys.

Jos empatia, myötätunto, on Jumalan perimmäinen olemus, eikö silloin häneen uskovan yhteisön perusidentiteetin tulisi olla sama? Tällöin minun tulee nähdä toiset ihmiset, ei kilpailijoina, vaan saman tien kulkijoina.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva opetusneuvos.

Kuva: Päivi Karjalainen

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.