Essee: Korona rikkoi palapelimme – missä me olemme nyt?

Eläkepäivieni ilo ovat olleet viikoittaiset tuntini kotikorttelini päiväkodissa.

Joskus palapeliä rakentaessamme kokonaiskuva rikkoutuu; palaset tippuvat pöydän alle, löytyvät mekon taskusta tai viereisen pöydän taulualustalta. Tähän tytöt ja pojat valitsevat oman tapansa toimia. Yhden huuli väpättää, itku on lähellä. Toinen pakenee sohvannurkan yksinäisyyteen, pettymyksessään mykistyy. Kolmas vaihtaa kaveripiiriä; leikitään nyt tällä uudella tavalla.

Näinhän me aikuisetkin toimimme.

Korona on ollut palapelimme särkymistä. Se tuttu, se hallittu, se toistuva rutiini ja välillä raivostuttavankin arkirytmin sekaannus on vienyt meidät tähän, missä nyt olemme.

***

Missä siis olemme?

Ihmisen kykyyn kuuluu rohkeus tunnustaa, että emme tiedä, missä olemme nyt. Hallinta on harhaa ja ihmisen ylivertaisuus mennyttä aikaa. Monet maaseudulla, ne metsien miehet sekä navetan ja puutar­hojensa emännät, ovat tämän tienneet vuosikymmeniä sitten.

Meidän city-asukkaiden silmät ja korvat korona on avannut. Mustarastaan sirkutus kuulostaa houkuttelevammalta kuin lentokenttäaulan kuulutus, vaikka juuri sitä oli kesäsuunnitelmissaan toivonut.

Puhumme, oikeutetusti, Suomen jakaantumisesta. Ehkä korona tuottaa yhteisöllistä liimaa? Monella meistä urbaaneista asujista on maaseutujuuret. Monella meistä on huoli­ahdistuksessamme lähes kadehdittavia kertomuksia maakunnista, joissa pieni tai suurempikin huoli kohdataan kasvokkain kymmenen minuutin kuluttua; ei digiä eikä robottia tarvinnut vaivata.

Ehkä oppiminen ei ole suuren sanelua eikä pienen pakenemista, vaan yhteisten ilojemme ja surujemme silmukoitumista. Näissä asioissa ei ole suuria eikä pieniä. On vain iloa ja kiitollisuutta erityisasiantuntevuudesta sekä arkiosaamisen elämäntuoksusta.

***

Koronavirus on vähitellen ja huomaamattamme tuonut näköpiiriimme perusasiat kuin ihmeinä meille ihmisille. Jopa hämmästyksenä joillekin päättäjille.

Ai, ihmiset haluavat tulla nähdyksi, ei vain ikkunaruudun takaa. Ai, kosketus on merkityksellistä. Ai, yksinäisyys sairastuttaa. Mielessäni sykkii Sinikka Sokan voimaannuttava tulkinta Brechtin sanoituksesta: ”Opi perusasiat”.

Elämisen keinutuolissa kiikkuvat myös sanat. Mikä ihmeen vimma meillä on määritellä seitsenkymppisiä suojelukohteina kuin yhtenä ja samana sammalmättään osana? Miksi ajattelemme, että toteutamme hyvän tahtomme eettisyyttä ja hallinnollista suojelevuuttamme juuri nyt? Mehän olemme erilaisia niin nyt kuin ennenkin, ja kun ennenkään emme ole heistä piitanneet, saati kiinnostuneet. Mitä se meistä kertoo?

Sanapalapelissämme myös käsite yksinäisyys kutsuu, suorastaan huutaa monimuotoisuuden ymmärtämistä. Yksinäisyys, yksinasuminen ja yksinolo eivät taivu enää yhteen eikä yhdenmukaistettuun todellisuuteemme. Me emme vain ole ”sama sammalmätäs tai tilastorivi”.

Kaikille päättäjille tämä on yksi monimutkaisimpia harjoituksia tulevaisuudessa, ei vain budjettineuvotteluissa. Tilastokieli tarvitsee rinnalleen ihmiskielen, murteineenkin.

Korona on nostanut päättäjille, myös median ja kansalaisten tietoisuuteen sen, mikä on unohtunut. Jäänyt huomaamatta. Koronan anti voi olla kiinnostuksemme ja uteliaisuutemme sitä kohtaan, mitä jo pidimme itsestäänselvyytenä.

Korona on tuonut mukanaan myös talouskriisin. Sen vaikutuksia emme ehkä vielä ymmärrä. Sen globaaleja jälkilaineita tuskin edes aavistamme. Mutta kotikulmillammekin asustaa taloustuskaa, jota moni kätkee, salaa ja häpeää.

***

Tervetulleena en pitänyt tuntematonta virusvierasta kodissani. Konserttisävelistä se lähti, ja sain tartunnan. Koronaeristykseni aikana, 75 päivää, hämmästyin omia ajatuksianikin. Hämmästelin tottumustani hiljaisuuteen.

Iloitsin naapuriavusta. Kadehdin ikkunan takaa katselemiani nuoria, reippaita ja onnellisilta näyttäviä. He kävelevät, hölkkäävät, pyöräilevät ja keskenään hymyilevät. Koskaan en itse ole ollut ”ikkunan takaa haikaileva”. Kuinkahan moni on kokenut ja kokee jatkuvasti tuon tunteen: olen ikkunantakainen kansalainen?

Esiäitimme ja esi-isämme ovat puhuneet sairauden salaisuudesta. Olemme nyt yksilöinä, suomalaisina ja globaalisti sillä sillalla, jossa käsiin tarttuminen pelottaa. Mitä on nyt rohkeus ja missä lienee viisaus? Kiinalainen tori pysäytti amerikkalaisen valtavirran sekä paljasti suomalaisen terveydenhuollon erinomaisuudet ja samalla sen surulliset vajeet katsottavaksemme.

Pelon, vaikenemisen ja pakoilun historiassa verkostot jo viriävät. Korona jättää kortteleihimme ja koteihimme pelkojälkiä ja neuvottomuuden nielemistä. Vasta seuraava sukupolvemme kertoo sen meistä.

Vaarallinen virus myrkyttää vaivihkaa myös sanastoamme. Nyt hypetämme selviytymistarinoita, mutta mahtuuko sanastoomme ja kerrontaamme myös erilaisia tarinoita?

Kansakunta kestää vain silloin, kun luuseritkin, lyödyt ja haavoitetut ovat olemassa, usein lopulta jopa voittajina. Hekin, jotka eivät pysty slummeissa pitämään turvavälejä ja joille käsidesi on länsimainen vitsi.

Kirjoittaja on piispa emerita.

Essee on julkaistu 26.6. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.

Kuvitus: Päivi Karjalainen

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.

Edellinen artikkeliEssee: Aidointa kristillistä identiteettiä on omasta identiteetistä luopuminen
Seuraava artikkeliSammeli Juntunen Evankeliumijuhlassa: Kristinuskolla on ydinsisältö, johon pitää sitoutua

Ei näytettäviä viestejä