Me 1980-luvun loppupuolella syntyneet vakiinnumme nyt vauhdilla.
Siltä ainakin vaikuttaa, kun seuraan ystäväpiirini puheenaiheita. Viimeisen vuoden aikana keskusteluihin ovat vaivihkaa hiipineet asuntolainojen marginaalit, ovulaatiotestit ja turvakaukalot.
Yksiöt ja kimppakämpät ovat vaihtuneet omakotitaloihin, keskusta-asuminen kaupunkien kehyskuntiin.
Perinteisesti tähän tarinaan kuuluisi kai myös avioliitto, mutta ystävieni elämässä sillä ei ole itsestään selvää paikkaa. Lähimmistä ystävistäni valtaosa elää pitkissä sitoutuneissa parisuhteissa, mutta naimisissa heistä on karkeasti vain kolmannes.
Seuraavat häät, joihin osallistun, ovat omani. Niinpä on pakko kysyä: miksi?
***
Avoparien osuus suomalaisista perheistä on kasvanut nopeasti. Kun määrää alettiin 1970-luvulla tilastoida, muodostivat avoparit yhdessä elävistä pariskunnista marginaalisen parin prosentin osuuden. Vuosituhannen taitteessa avoliitossa eli jo yli viidennes pareista, ja vuoteen 2014 mennessä osuus oli kasvanut reiluun neljännekseen.
Avoliitossa elävien osuus on kasvanut viime vuosina kaikissa ikäryhmissä yli 80-vuotiaita lukuun ottamatta. Väestöntutkimuslaitoksen tilastojen mukaan ikäisistäni 25–29-vuotiaista parisuhteessa elävistä avoliitossa on jo lähes kaksi kolmasosaa. Yli puolet esikoisista syntyy nykyään avioliiton ulkopuolella.
Valtaosa suomalaisista on tähän asti solminut avioliiton jossain vaiheessa elämäänsä. Periaatteessa aikaa avioitumiselle on koko elämä, joten vielä ei voi tietää, etteikö tämä koskisi myös omaa sukupolveani.
Ainakin naimisiin mennään jatkuvasti vanhempina. Kun 1980-luvulla naiset solmivat ensimmäisen avioliittonsa keskimäärin 25-vuotiaana ja miehet 27-vuotiaana, nykyään vastaavat luvut ovat 30 ja 32.
***
Kulttuurissa hyväksytyn parisuhteen ja perheen malli on samalla muuttunut. Enää ei puhuta halventavasti susipareista tai äpäristä.
Kirkossakaan avoliittoja ei tuomita, siitä huolimatta, että avioliittoa pidetään edelleen ensisijaisena parisuhteen muotona. Piispojen perhettä, avioliittoa ja seksuaalisuutta käsittelevässä puheenvuorossa Rakkauden lahja (2007) todetaan, että avoliitot ovat keskenään erilaisia. Myös avoliiton taustalla voi avioliiton tapaan olla harkittu päätös ja tietoista sitoutumista.
Tällaisia ovat ne avoliitot, joita olen seurannut vierestä. Ystäväpiirini avopareilla on yhteisiä asuntolainoja ja joillain myös lapsia tai ainakin toive lapsesta. Se sitoo yhteen avioliittoa velvoittavammin siitä riippumatta, miten parisuhteen käy.
Eräs hiljattain avioitunut ystäväni kertoo aikanaan yllättyneensä kihlauutisen saamasta vastaanotosta. Onpa hienoa, että nuoret haluavat vielä sitoutua, iloitsi joku uutisen kuultuaan. Onhan tässä sitouduttu jo ajat sitten, ajatteli vuosia puolisonsa kanssa asunut ystäväni.
***
Avioliiton paremmuutta piispat perustelevat toisaalta yhteiskunnallisilla syillä, kuten avioliiton tuomalla juridisella suojalla, toisaalta hengellisesti. He kannustavat avioliittoon sen antaman turvan takia: ”Jos ja kun rakastumisen tunne hälvenee, liitto suojaa.”
Olen viime aikoina kysellyt avioituneilta ystäviltäni, miksi he halusivat naimisiin. Heidän perusteluissaan toistuvat samat teemat. Osalle tärkeintä on juridiikka. Avioliiton lakitekniset edut kuulostavat kyllä järkevältä syyltä mennä naimisiin, mutta valehtelisin jos väittäisin, että järjestämme juhlat iloitaksemme perintöasioiden järjestymistä. Sellaisia kysymyksiä on sitä paitsi hyvin vaikea ajatella kolmekymppisenä.
Avioliiton hengelliset perustelut tunnistan paremmin. Kirkon perheneuvoja Seppo Viljamaa totesi hiljattain Kotimaassa parisuhteen olevan niin vaativa ihmissuhde, että siinä jos missä tarvitaan Jumalan siunauksen ja seurakunnan esirukouksen voimaa. En tiedä parisuhteen vaativuudesta vielä paljoa, mutta uskon kokenutta perheneuvojaa.
Monet ystäväni ovat kertoneet, että vihkimisen myötä jokin suhteessa muuttui. Eräs koko nuoruutensa puolisonsa kanssa viettänyt ystäväni kuvaili, kuinka hän koki alttarilla syvää rauhaa. Vihkiminen toi suhteeseen sellaista vakautta ja varmuutta, jota siinä ei aikaisemmin ollut.
***
Miksi pitäisi, on toisaalta moni kysynyt, kun olen viime aikoina tivannut avoliitossa eläviltä ystäviltäni syitä naimattomuudelle. Siinä missä avoliittoa piti muutama vuosikymmen sitten vielä perustella, nykyään perusteluja halutaan avioliitolle. Avoliitosta on tullut uusi normi.
Toiset haluaisivat kyllä naimisiin, mutta suunnitelman toteuttaminen on jäänyt, sillä yhdessä voi hyvin elää ilmankin ja häiden järjestäminen on kallista ja vaivalloista. Koskaan ei ole tullut sopivaa hetkeä, kertoo eräs avopuolisonsa kanssa vuosia kihloissa ollut ystäväni.
Tietysti avioitua voisi melko vaivattomasti ja vaikka ilmaiseksi. Omat vanhempani menivät vihille Turussa päivystävän papin luona.
Moni kuitenkin haluaa juhlat. Niin mekin.
***
Askartelukaupassa voi huomaamattaan viettää tuntikausia satiininauhojen ja kartonkien sävyjä vertaillen. Sen olen oppinut tänä keväänä häitä valmistellessani. Helmikuussa käytin yhden viikonlopun ja kaksi pikaliimatuubia kiinnittääkseni kolmesataa punaviinin tahrimaa viinipullonkorkkia sydämenmuotoiseen vaneriin.
Työhuoneen nurkassa valmistuu sulhasen panema olut. Olemme käyneet pitkiä keskusteluja siitä, tarjoammeko siika-cevichea vai lämminsavulohta ja törmäilleet sohvapöytään häävalssia harjoitellessamme.
Ystävilleni kerron tästä kaikesta omalle intoilulleni naureskellen. Jostain syystä häähumuun heittäytymistä kuuluu vähän paheksua.
Välillä tuntuu, että häihin panostamista pidetään jopa kääntäen verrannollisena avioliitolle annetulle merkitykselle. Joillekin häät näyttävät olevan tärkeämpi juttu kuin itse avioliitto, olen kuullut huokailtavan.
Myös sulhaseni on toisinaan muistuttanut juhlajärjestelyiden viedessä yöunet: tärkeintä on, että menemme naimisiin.
Olen samaa mieltä. Silti myös häärituaalilla on mielestäni merkitystä. Tuskin se on aivan merkityksetön muillekaan, sillä täysin ilman sitä ei Suomessa edes pääse naimisiin. Avioliittolaissa säädetyn rituaalin minimin mukaan kummankin kihlakumppanin on oltava yhtä aikaa läsnä ja vastattava myöntävästi vihkijän esittämään kysymykseen: tahdotko?
Eräs hiljattain avioitunut ystäväni kertoi, että häät oli yksi tärkeimmistä syistä avioitumiselle. Pari halusi juhlia rakkauttaan yhdessä suvun ja ystävien kanssa.
Olisihan sitä toisaalta voinut järjestää häiden sijaan suuret rakkausbileet, ystäväni totesi, mutta ehkä vieraiden olisi ollut vaikea hahmottaa, mistä on kysymys. Avioliitto on instituutio, joka tarjoaa juhlalle puitteet.
***
Häiden symboliikalla on kääntöpuolensa. Eräs ystäväni ei osaa päättää, mitä ajattelisi avioliitosta, sillä monet hääperinteet tuntuvat hänestä luotaantyöntäviltä. Häntä ei siis arveluta niinkään itse liitto, vaan siihen liittyvä perinteiden taakka.
Avioliitto itsessään on melko ketterä instituutio, joka on muuttunut ajan muuttuessa, mutta hääperinteet ovat jähmeämpiä. Pahimmillaan häissä taannutaan esittämään nykytodellisuudelle vieraita rooleja vuosikymmenten takaa.
Morsian pukeutuu yhä valkoiseen siitä huolimatta, että ensimmäistä kertaa avioituvien naisten keski-ikä ohitti ensisynnyttäjien keski-iän jo 1990-luvulla. Perinneuskollisimmat miehet kysyvät ennen kosintaa luvan kumppaninsa isältä, aivan kuin hänellä olisi päätösvaltaa.
Onneksi perinteitä ei ole pakko toistaa. Vahvat perinteet mahdollistavat myös niiden tietoisen rikkomisen. Jos perinteiset parisuhteen mallit ja roolit eivät tunnu sopivan omaan suhteeseen, ei niitä häissäkään ole pakko leikkiä.
***
Menimme naimisiin lähinnä sukulaisten takia, kertoo eräs ystäväni. Avioliitto on merkki, jolla pari halusi viestiä muille, että tässä ollaan ihan tosissaan.
Samaan tapaan vastasi sulhaseni, kun kysyin, miksi hän haluaa mennä naimisiin: avioliitto on rakkautemme ja sitoutumisemme merkki.
Haluamme tehdä rakkaudestamme ja päätöksestä sitoutua toisiimme julkista. Toisaalta avioliitto ei ole merkki vain muille, vaan myös meille.
Luulen, että tässä on paras suoja, jonka liitto voi antaa. Juridisena sopimuksena avioliitto sitoo meitä toisiimme vain niin kauan kuin tahdomme niin. Solmin avioliiton tietoisena siitä, että useampi kuin joka kolmas ensimmäisistä liitoista päättyy eroon. Juridisesti avioliitto on luonteeltaan sopimus, jonka voi tarvittaessa purkaa.
Mutta avioliitto on muutakin. Se on symbolinen teko, merkki muille, mutta ennen kaikkea meille.
Siksi korkkisydämellä on tavallaan väliä. Häiden jälkeen ripustamme sen ehkä keittiön seinälle. Vihkiraamatun asetamme kirjahyllyyn, johonkin hääalbumin vierelle. Sormukset kulkevat mukanamme päivittäin.
Luotan symbolien suojelevaan voimaan kuin talismaaneihin. Jos ja kun rakastumisen tunne hälvenee, merkit muistuttavat lupauksesta.
Kirjoittaja vihittiin 9.4. Essee on kirjoitettu ennen vihkimistä.
Kuva: Päivi Karjalainen