Essee: Aidointa kristillistä identiteettiä on omasta identiteetistä luopuminen

Pietistiset herätysliikkeet ovat jakaneet aina mielipiteitä. Näin on nykyäänkin, sillä onhan niillä kirkkopoliittista painoarvoa. Toisten mielestä ne ovat kirkon rikkaus, toiset näkevät kirkon niiden kaappaamana.

Herätysliikkeet ovat erilaisia, mutta useimmissa niistä ilmenee pietismin paradoksi: Herätysliikeväen parissa korostetaan kirkon lähetystehtävää aktiivisemmin kuin missään muualla. Mutta samaiselta suunnalta voi oletusarvona odottaa kovinta vastustusta, kun kirkon sanomaa halutaan päivittää omalle ajallemme – olipa kyse iskelmäkirkosta tai kristillisestä joogasta.

Jokin aika sitten oivalsin, mistä ristiriita johtuu: pietismin ohjelma on anakronistinen, koska emme enää elä luterilaisessa yhtenäiskulttuurissa. Uskolliseen tosiuskovaisten laumaan nojaava kirkko-oppi on vanhentunut malli moniuskontoisessa yhteiskunnassa – jollei tavoitteena ole kulttuuriseen ghettoon vetäytyminen, kuten tuskin on.

Oivallukseni syntyi, kun yritin ymmärtää suurta tanskalaista filosofia. Søren Kierkegaard (1813–1855) oli sydämeltään pietisti, minkä takia hän ajautui konfliktiin Tanskan valtionkirkon kanssa. Mutta ajattelijana hän oli omaa aikakauttaan edellä.

Kierkegaardin ymmärtämisen avain on luterilainen yhtenäiskulttuuri ja kirkon valta-asema siinä. Se aiheutti vastareaktion, joka johti jyrkkään erotteluun porvarillisen uskonnollisuuden ja Jeesuksen seuraamisen välillä. Porvarillinen mieli ei pysty uskon hyppyyn, koska se haluaa turvallisuutta.

Myös suomalaiset herätysliikkeet syntyivät alun perin protestina: uskossa on kyse omakohtaisesta kokemuksesta eikä valtionkirkon jäsenyydestä. Radikaalipietismi sai jopa potentiaalisesti vallankumouksellisia muotoja.

***

Tätä historiaa vasten vaikuttaa erikoiselta, että pietististen isien ja äitien nimeen vannovien joukosta löytyy kirkkomme turvallisuushakuisin segmentti.

Selitys on nähdäkseni siinä, että pietismin henkinen suunta kääntyy maailmasta pois: se hellii sisäistä uskoa ja erottaa tosiuskovat tapakristityistä. Tällainen vetäytymisstrategia oli suorastaan anarkistista aikakautena, jolloin papisto pyrki kontrolloimaan kansan hengellistä elämää ja valtionkirkoilla oli uskonnollinen monopoli.

Mutta 2020-luvun suomalainen yhteiskunta on toisenlainen todellisuus, johon ei sovi oman hurskauden vaaliminen ja käpertyminen tosiuskovaisten ryhmiin – aivan riippumatta siitä, miten näitä ryhmiä kutsutaan ja mihin ne kirkkopoliittisella kartalla sijoittuvat.

Pietististä sisäänpäin kääntymistä voi nimittäin havaita monissa eri suunnissa kirkon kentällä. Sitä esiintyy vaikkapa korkeakirkollisessa asenteessa, joka ryhmittäytyy klassisen kristinuskon nimiin ja pyrkii varjelemaan perinteisiä muotomenoja.

Ehkä on parempi unohtaa sana ”pietismi” ja puhua yksinkertaisesti kirkollisesta identiteettipolitiikasta, joka perustuu rajanvetoon suhteessa ympäröivään maailmaan. Ajassa näkyy monia merkkejä siitä, että kristillistä identiteettiä halutaan vahvistaa opillisten aitauksien ja moralististen muurien avulla. Lopputuloksena on ihmisten todellisuudesta vieraantuminen ja vuoropuhelun korvautuminen monologilla, joka tapahtuu arkaaisella kielellä.

Pidän tätä ongelmallisena kehityksenä, sillä itseensä käpertynyt lauma ei voi olla missionaarinen kirkko – ainakaan omassa yhteiskunnassamme, jossa vallitsee uskonnonvapaus. Evankeliumi vaatii päinvastoin suuntautumista kirkollisista sisäpiireistä ulos maailmaan ja jopa liukenemista siihen, jos halutaan olla ”maan suola” (Matt. 5:13).

***

Pyrkimys identiteetin vahvistamiseen on sosiaalipsykologisesti ymmärrettävää yhteiskunnallisen moniarvoisuuden kasvaessa, mutta teologisia perusteita sillä ei ole.

Missioon kuuluu rajojen ylittäminen ja riskin ottaminen. Yksi mission avainteksti on Apostolien tekojen kymmenes luku. Siinä Henki johtaa Pietarin rikkomaan puhtaussäädöksiä, jotta tämä menisi Corneliuksen taloon, missä häntä tarvittiin. Se on lopultakin Pietari, joka kertomuksessa kokee kääntymyksen astuessaan pakanalliselle maaperälle.

Paavali asettaa kristityille esikuvaksi Kristuksen mielen, joka ”luopui omastaan” (Fil. 2:7). Kreikankielisessä tekstissä esiintyy teologinen avaintermi kenosis, joka voidaan kääntää ”itsensä tyhjentämiseksi”.

Aidointa kristillistä identiteettiä onkin omasta identiteetistä luopuminen ja itsensä kadottamiseen suostuminen. Kirkon missio ilmenee rajojen murtumisena aivan kuin usko realisoituu kääntymisenä pois egoistisesta itsestään kohti Jumalaa ja lähimmäisiä.

***

Tästä päästäänkin toiseen tarkistusta vaativaan kohtaan.

Historian kuluessa usko on onnistuttu kaventamaan sielun sisäiseksi asiaksi, vaikka Uudessa testamentissa evankeliumi koskee koko inhimillistä todellisuutta.

Ekumeenisten vaikutteiden myötä kokonaisvaltainen missio on kuitenkin nyt ajatuksena tunnettu, ja siihen useimmat paperilla sitoutuvat. Monien on silti vaikea myöntää, että kirkko tekee sanan julistamisen ja sakramenttien jakamisen veroista ydintyötä, kun se antaa velkaneuvontaa tai puhuu yhteiskunnan heikoimpien oikeuksien puolesta.

Taustalla on pinttynyt ajatus, että ensisijaista on vanhurskauttava usko ja sitä ikään kuin seuraa toissijaisena sovelluksena lähimmäisen auttaminen. Jos Uutta testamenttia lukee tarkkaan, voi kuitenkin huomata, että Jumalan valtakunta kytkeytyy jollain mystisellä tavalla vähäväkisten vapautukseen ja että Kristus on läsnä kaikista köyhimmissä.

Armo ei ohita sosiaalisia suhteitamme. Kokonaiskuvaan sopii se, miten evankeliumit kuvaavat pelastusta yllättävänkin usein talouteen liittyvin kielikuvin.

Jumalan valtakunnan merkkinä kirkon tulee olla radikaalisti avoin, mutta niin että köyhät ja vähäpätöiset asetetaan etusijalle. Vain siten se ennakoi Karitsan hääateriaa, joka on konkreettinen kuva pelastuksesta ja johon kaikki ovat kutsutut.

***

Evankeliumin julistaminen voi tapahtua uskottavasti vain inklusiivisella aksentilla, jotta kaikki hyvän tahdon ihmiset voivat vastata kutsuun kulkea yhteistä matkaa kohti Jumalan valtakuntaa.

Ei pidä unohtaa Jeesuksen sanoja, kun opetuslapset yrittävät estää ulkopuolista toimimasta hänen nimessään: ”Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme” (Mark. 9:40). Sisäänpäin kääntyminen estää myös näkemästä sitä, että Jumala jo toimii maailmassa.

Kirkon missio on kutsua Jeesuksen seuraamiseen ja suunnata katse historian horisontissa siintävään Jumalan valtakuntaan. Nämä tavoitteet ovat kirkkoa suurempia ja pysyvämpiä.

Koska valtakunta on päämäärä ja kirkko vain väline, kirkon ensisijainen tavoite ei ole oman jäsenkuntansa kasvattaminen tai organisaation säilyttäminen. Sen sijaan on julistettava Jeesusta, joka on tuonut ihmiskunnalle pelastuksen ja saapuu vielä takaisin. Juuri tämän takia sen tulee omaksua Johannes Kastajan asenne: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh. 3:30).

Kirjoittaja on dogmatiikan dosentti, joka on tutkinut kirkon missiota ja kontekstuaalista teologiaa.

Essee on julkaistu 18.6. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.

Kuvitus: Päivi Karjalainen

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.

Edellinen artikkeliPääkirjoitus: Hengellinen elämä hakee uusia uomia
Seuraava artikkeliEssee: Korona rikkoi palapelimme – missä me olemme nyt?

Ei näytettäviä viestejä