Heinolalaissyntyinen Jaatinen oli valtavan tuottelias niin toimittajana, kirjailijana, kolumnistina, kriitikkona kuin kääntäjänäkin. Neljä vuosikymmentä käsittänyt julkaistu kirjallinen työ käsitti proosaa, runoa ja lastenkirjallisuutta. Hän oli Suomen Kirjailijaliiton jäsen vuodesta 1986. Kirjastopalvelun kriitikkopalkinnon hän sai vuonna 1995.
Musiikilla oli tärkeä merkitys Jaatisen elämässä. Hän lauloi Helsingin saksalaisen seurakunnan kuorossa ja harrasti myös yksinlaulua. Erityisesti hän rakasti vanhaa musiikkia, josta hän kirjoitti myös kritiikkejä.
Toimittajana hän kirjoitti lukuisiin lehtiin, kirkollisista lehdistä muun muassa Kotimaahan, Esseen, Kirkko ja kaupunkiin ja Vantaan Lauriin. Kotimaan kolumnistina hän oli 1980-1985.
Lastenmaa-lehden hän perusti yhdessä Tertti Lappalaisen kanssa. Hän toimi sen päätoimittajana vuonna 1988-1992. Tätä ennen hän toimi Kirjapajan kustannustoimittajana 1986-1992.
– Eila Jaatinen oli kielen ja sanojen käytön mestari. Hän oli laajalti lukenut ja sivistynyt kulttuuripersoona ja monipuolinen kirjailija, jonka kynästä syntyivät niin runot, sadut, kolumnit kuin kirjallisuuskritiikit. Hän toimi Lastenmaa-lehden ensimmäisenä päätoimittajana ja vielä viime vuonna hän kirjoitti innoissaan Lastenmaahan uutta satujen sarjaa, Lastenmaan nykyinen päätoimittaja Anna-Mari Kaskinen luonnehtii.
– Ihmisenä, kirjailijana ja kristittynä hän oli tinkimättömän rehellinen ja rohkea. Kuultuani Eilan kuolemasta hakeuduin lukemaan hänen kolumnejaan.
Kolumneista yksi kertoo oman pojan menetykseen liittyneestä suuresta surusta, josta Jaatinen kirjoitti kirjankin (Äläkä sure, Sakari, Katharos Oy 2009). Poika teki itsemurhan. Anna-Mari Kaskinen valitsee katkelman Jaatisen kolumnista:
”Aika ei oikeastaan vie surua mihinkään. Suru liikkuu mukanani, osana minua. Se muuttuu ja aaltoilee, mutta en edes odota päivää, jolloin siitä voisi sanoa: ohi. Kun menetyksen amputaatio oli pahimmillaan, jouduin kyselemään monelta taholta: voiko tästä selvitä? Voiko elämää jatkaa?
Ei. tästä ei pääse ”yli”. On mentävä läpi, kuin upottavan suon poikki. Ei ole pitkospuita. Lopulta kantavaksi voimaksi muodostuu suru itse, menetetty rakas – kuljen hänen kanssaan. puhun hänelle, hän on osa minua kuin oma sydämeni.
Sinä päivänä kun sydämeni kuolee, poikani kuolee minussa. Ei sitä ennen.
Pyhä Henki, valaise meitä sanoinkuvaamattomalla valollasi!”
Eila Jaatinen oli myös Kotimaa24:n blogisti. Hänen kirjoituksiinsa voi tutustua täällä