Kirjailija Pauliina Rauhalan esikoisromaanin Taivaslaulun poikkeuksellinen suosio herätti myös poikkeukselliset odotukset. Synninkantajat sekä lunastaa ne että pakottaa kriittisempään lukutapaan.
Romaanin kaunis kieli ja paikoin jopa sadunomainen maailma ovat tuttua Rauhalaa. Myös henkilöiden kipu ja hauraus on kuvattu samalla myötäelävällä otteella kuin esikoisessa. Lukijalle tulee turvallinen olo, varsinkin, kun hän löytää lukemisen edetessä kytköksen Taivaslauluun.
Synninkantajat ei kuitenkaan edellytä Taivaslaulun tuntemista, vaan se on itsenäinen teos. Kerronnaltaan se on esikoista rosoisempi ja tietoisempi, jopa etäännyttävämpi.
***
Romaani koostuu viiden henkilön – fiktion neljän aikalaisen ja yhden nykyhenkilön – näkökulmista 1970-luvun lopun vanhoillislestadiolaisen liikkeen hoitokokouksiin ja niissä harjoitettuun hengelliseen väkivaltaan. Ne saavat kasvot Taisto-isoisässä, jota lapsenlapsi Aaron ihailee. Muut keskeiset henkilöt ovat Aaronin täti Auroora ja isoäiti Aliisa.
Roso romaaniin syntyy viidennen kertojan näkökulmasta. Hän on teoksen kuvitteellinen kirjoittaja nykyajassa, arvatenkin eräänlainen kirjailija Rauhalan alter ego. Matkakertomus-nimiset luvut ovat romaaniin hämmentävintä osuutta. Niissä vieraillaan Taiston kuolinvuoteella sekä muun muassa amissien luona ja osallistutaan Rajat kiinni -porukoiden katupartiointiin.
Kuvitteellinen romaanikirjailija kilvoittelee hoitokokousten ja vanhoillislestadiolaisuuden tiukan seurakuntaopin äärellä ja yrittää etsiä yhtymäkohtia muista ääriajattelua ja -elämäntapaa edustavista ryhmistä. Sympaattinen ja sadunomainen lisä on kettu, joka vierailee kuvitteellisen romaanikirjailijan luona ja esittää näkemyksiään.
Luonto on voimakkaasti läsnä Synninkantajien maailmassa. Hengellinen väkivalta saa ristiriitaisesti voimansa luonnon kauneudesta ja lempeydestä. Luontoa on kuitenkin suitsittava. Seurakuntaoppi on tiukka ja raaka. Jos lipeää ajatuksin, sanoin tai teoin eikä kadu, kohtalo on erottaminen.
Synninkantajat on vaikuttava ja omintakeinen romaani. Siinä etsitään sovintoa vimmatusti.
***
Mietin pitkään Synninkantajien ääressä sen kerronnallista ratkaisua. Kuvitteellisen nykykertojan vajoaminen syvälle aiheeseen ja hänen perheensä jääminen taka-alalle alkavat myös kiinnostaa. Nykykertojan tarinaa viedään eteenpäin hyppien aiheesta toiseen.
Rauhala on epäilemättä pohtinut ratkaisua kustannustoimittajansa kanssa. Kannattaako tyylipuhtaan ja rikkumattoman kauniinkauhean tarinan päälle kirjoittaa tahallinen vieraannutus? Matkakertomus-jaksot tempaavat lukijan pois 1970-luvun tunnoista hieman epäselvään luomisprosessin kuvaukseen.
Ymmärrän niitä, jotka eivät ehkä hyväksy ratkaisua ja kokevat valinnan olevan päälleliimattu ja pilaavan muuten hienon romaanin. Niin minäkin ensin ajattelin. Tulin toisiin ajatuksiin, kun annoin kokonaisuudelle mahdollisuuden ja punnitsin, mikä romaanissa jää päällimmäiseksi.
Roso jäi. Se, että ei vain annettu anteeksi tai haettu sovintoa, vaan yritettiin ymmärtää isompaa kuvaa. Onko vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, kuten eräisiin muihinkin yhteisöihin, sisäänrakennettu mekanismi, joka mahdollistaa sekä eristäytymisen että tylyyden toisin uskovia ja ajattelevia kohtaan?
Synninkantajat ei jää vain oman kauniin maailmansa vangiksi sovinnon sanomasta lumoutuneena. Kriittiset kysymykset jäävät elämään.
Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus. 368 sivua.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Pauliina Rauhalan uudessa romaanissa Synninkantajat on kytkös Taivaslauluun