Suomen kesä on kauneimmillaan. Luomakunta kukkii, ja vehmaus ja auringon pilkottava valo ympäröivät meitä. Koko luonto tuntuu kuiskaavan: tämä on Jumalan lahja.
Erityisesti anglikaanikirkko on tuonut tätä puolta esiin uskonelämästä: kauneutta ja Jumalan lahjoja.
– Anglikaanikristityt katsovat, että jo tämä elämä todistaa Jumalan pyhyydestä, kertoo teologian tohtori Mika K. T. Pajunen, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispan teologinen erityisavustaja.
– Pyhä elämä on oikeaa ja kaunista kaiken epätäydellisyyden ja rumuuden keskelläkin.
Pajunen on luterilainen, joka tutustui anglikaanikirkkoon opiskellessaan teologiaa. Kun hänet vihittiin papiksi, tehtiin poikkeuksellinen järjestely: luterilainen piispa vihki hänet anglikaanisen seurakunnan virkaan.
Vastaavat järjestelyt ovat ominaisia anglikaanikirkolle, sillä sen katto on vielä korkeammalla kuin luterilaisella kirkolla. Anglikaanisen kirkon sisällä on huomattavan paljon moninaisuutta ja monia eri ääripäitä.
– Anglikaaniseen perinteeseen on sisäänrakennettuna tietty postmodernisuus, Pajunen miettii.
– Anglikaanisuushan ei perustu tiettyyn tunnustukseen tai oppiin. Kuuluminen tiettyyn yhteisöön on anglikaaneille tärkeämpää.
Hän toteaa, että ihmisen ei ole pakko olla joko luterilainen tai anglikaani, vaan ihminen voi olla identiteetiltään sekä että.
– Koen olevani sekä luterilainen että anglikaani, samalla tavalla kuin ihminen voi kuulua sekä kirkkoon että herätysliikkeeseen tai puhua kahta kieltä äidinkielenään. Olisi väkivaltaista määrätä, että pitäisi kuulua vain jompaankumpaan kirkkoon tai puhua vain yhtä kieltä, Pajunen toteaa.
– Tähän suuntaan maailma on menossa yhä enemmän.
Vakavaa ja valoisaa
Pajunen pitää kiinnostavana sitä, miten omasta, luterilaisesta traditiosta tulee toisella tavalla tietoiseksi, kun sitä peilaa anglikaanikirkkoa vastaan.
– Silloin huomaa esimerkiksi sen, miten paljon luterilaisuus keskittyy ristin ja kärsimyksen teologiaan, sinne, missä Jumala ei näy, Pajunen kertoo.
– Anglikaaneilla on positiivisempi ja pragmaattisempi näkemys pyhyydestä. Ylipäätään luterilaiset korostavat vanhurskauttamista siinä, missä anglikaaneille tärkeintä on Jumalan ihmiseksi tuleminen, inkarnaatio.
Jyrkkiä eroja löytyy esimerkiksi kirkkomusiikista. Luterilaisten virsien sävy on vakava. Anglikaanien virret ovat valoisia ja iloisia, hilpeän arvokkaita.
Toisaalta muihin kristillisiin yhteisöihin verrattuna anglikaanisuus muistuttaa luterilaisuutta kaikkein eniten. Näitä kirkkoja yhdistää lännen kirkon perintö ja reformaatio.
Luterilaisessa kirkossa liturgia, kirjat ja rukoukset voivat olla erilaisia mutta niitä tulkitaan saman tunnustuksen läpi. Anglikaanikirkossa käytäntö on toisinpäin: kirkolla on yhteinen liturgia, mutta selityksissä ja sovelluksissa on paljon eroja.
– Anglikaaniseurakunnat hengittävät saman rukouksen ja saman kalenterin tahtiin, vaikka ihmisten ja seurakuntien välillä olisi suuriakin teologisia erimielisyyksiä. Tämä on viehättänyt minua: yhteinen rukous ja Raamatun lukeminen ankkuroi anglikaanisen vapauden johonkin, Pajunen kertoo.
Keskeinen osa anglikaanien jumalanpalveluselämää on hetkirukoukset, jotka kirkko on ottanut käyttöön keskiaikaisesta luostarien hetkipalvelusperinteestä. Nämä rukoukset löytyvät anglikaanien Common Worship -kirkkokäsikirjasta.
Anglikaanisuus näkyy yhä arjessa
Pajunen työskentelee tällä hetkellä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä, mutta anglikaanisuus näkyy Pajusen arjessa muun muassa siinä, että hän rukoilee päivittäin yhden näistä hetkirukouksista. Lisäksi hän kääntää rukouksen suomeksi ja julkaisee sen Facebook-sivullaan.
Hän suomensi psalmin 96 kollehtarukouksen näin:
Herra Jumala, sinä vedät meitä puoleesi kauneudellasi ja muutat meidät pyhyydelläsi; anna meidän jumalanpalveluksemme kaikua koko luomakunnan ylistystä ja julistaa sinun kunniaasi kaikille kansoille, Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta.
– Tässä tiivistyy jotain anglikaanikirkon eetoksesta. Jumala vetää meitä puoleensa kauneudellaan ja muuttaa meitä pyhyydellään, Pajunen kommentoi.
Suomen anglikaaniseurakunnat ovat syntyneet pakolaisten kätten työstä. Venäjän vallankumousta paenneet pietarilaiset anglikaanit perustivat Helsinkiin Saint Nicholaksen seurakunnan. Arabiankielisen White Nile Congregation -seurakunnan ovat perustaneet sudanilaiset pakolaiset. Lisäksi Tampereella on evankelisluterilaisten seurakuntien kanssa perustettu International Congregation of Christ the King.
Monet anglikaaniseurakunnan jäsenistä ovat nomadeja, kulkijoita, ihmisiä, jotka vaihtavat säännöllisesti paikkaa.
– Kirkko on se paikka, jossa he tulevat yhteen riippumatta siitä, ovatko he tulleet maahan kumiveneellä vai jetsetissä, Pajunen summaa.
Kuva: Pasi Leino