Suvaičin erähiči kreatiivistu ümdäristötaidou… harrastin ennen luovaa ympäristötaidetta… höstettu gu loin… kun loin lantaa.
Kirjoittaja on Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, tällä kertaa yksityishenkilönä. Tekstin tuntemattomampi osa on karjalaa.
Arkkipiispa Leo on Karjalan Kielen Seuran puheenjohtaja, ei sattuman oikusta, vaan koska karjala on hänen äidinkielensä.
– Vanhempani olivat kumpikin evakkoja Salmista ja puhuivat karjalaa.
Alun tekstilainaus on peräisin viime vuonna ilmestyneestä Mustelmat-teoksesta, jossa runovälähdyksin käydään Leo Makkosen elämää lävitse ennen kuin hänestä tuli piispa. Mustelmat on karjalankielinen sana muistelmille. Kirja ei ole lainkaan perinteinen piispamuistelma, jossa syväluodataan hengellistä tietä ja papillista urakehitystä.
Henkilökohtaiset asiat ovat nopeita välähdyksiä, kuten punatukkainen tyttö, Anita, josta tuli Leon vaimo. Vaimon kuolema on yhden runon aihe, tai oikeamminkin hänen muistonsa.
– En ole henkilökohtaisia asioitani tuonut juurikaan julkisuuteen. En koe tarvetta niiden käsittelyyn muutoin kuin omissa kirjoissani ja silloinkin lyhyesti. Tosin 1970-luvulla eräät lehdet onnistuivat houkuttelemaan minut ja tyttäreni samaan valokuvaan.
*
Evakkoperheen elämä ei sotien jälkeisessä Suomessa ollut aina helppoa, paikallinen väestö osasi suhtautua myös ikävästi. Kun evakkouteen kuului vielä ortodoksisuus, oli toiseutta yllin kyllin.
– Silloin ei puhuttu kotouttamisesta, vaan sopeutumisesta. Monille sopeutuminen tarkoitti käytännössä ortodoksisesta identiteetistä luopumista.
– Minulle ortodoksinen identiteetti oli selvää pienestä pitäen. Koulussa meitä oli ortodoksiporukka ja jouduimme taistelemaan paikastamme ja asemastamme.
Kun Leo Makkonen päätti lähteä ortodoksiseen pappisseminaariin, se ei ollut perheelle yllätys. Tosin hän oli kiinnostunut politiikasta ja lehtimiehen urasta, ja olisi päässyt myös Tampereelle opiskelemaan.
– Hain Savon Sanomista aluetoimittajan paikkaa, mutta en saanut mitään vastausta. Myöhemmin tultuani arkkipiispaksi tapasin Savon Sanomien entisen päätoimittajan, joka kertoi, että eräs minun nimiseni oli kerran hakenut toimittajan paikkaa ja he olisivat valinneet hänet, mutta hakija ei koskaan vastannut.
– No, minä en myöskään koskaan saanut tietoa, että olisin tullut valituksi. Päätoimittaja tosin sanoi, että ehkä hyvä näin. Olen samaa mieltä.
*
Opiskeluaikana 1960-luvun lopussa Suomessa oli vahva vasemmistolainen henki. Arkkipiispa Leo kertoo kohdanneensa ajatuksia, joiden mukaan papiksi opiskeleminen on turhaa, koska ortodoksisuus katoaa Suomesta parissa vuosikymmenessä.
– Samaan ankeaan tulevaisuudenkuvaan liittyi ajatus, että on turha rakentaa ortodoksisia kirkkoja, tšasounat riittävät, sillä ne on helpompi purkaa sitten aikanaan tarpeettomina pois.
Ortodoksisuus ei Suomesta ole kuitenkaan kadonnut. Päinvastoin, ortodoksinen kirkko on varsinkin viime vuosikymmeninä ollut valtamedian lemmikki ja sitä on kohdeltu silkkihansikkain.
– No, ei se siltä kyllä aina tunnu, arkkipiispa Leo huokaa.
Hän viittaa viime vuosina julkisuudessa olleisiin asioihin, kuten erään leskeksi jääneen ja uudelleen avioituneen papin taisteluun pappeutensa puolesta.
– En ymmärrä miksi asiaa pidetään julkisuudessa esillä. Jokaiselle papiksi vihitylle pitäisi olla selvää, mitä uudelleen avioituminen merkitsee.
*
Toinen paljon esillä ollut, ei niin myönteinen asia on viimekeväinen alttarikiista. Metropoliitta Ambrosius kutsui piispa Irja Askolan Uspenskin katedraalin alttariin seuraamaan pappisvihkimystä. Ambrosius sai raskaan luokan nuhtelut ortodoksisen kirkon korkeimmalta taholta eli Konstantinopolin patriarkaatin pyhältä synodilta.
Arkkipiispa Leo on tällä hetkellä ainoa Suomen ortodoksisista piispoista, joka on syntynyt ortodoksiksi ja ortodoksisen kulttuurin keskelle.
Ortodoksisessa kirkossa on ollut jännitettä syntyperäisten ortodoksien ja käännynnäisten välillä. Käännynnäisten on pelätty tuovan mukaan liikaa luterilaisia kysymyksenasetteluja, esimerkiksi naispappeudesta ja uudistumisesta.
– Kaikki käännynnäiset eivät ole sisäistäneet ortodoksista ajattelua ja traditiota. Varoitetaanhan Raamatussakin liian innokkaista käännynnäisistä.
Tästä huolimatta Suomen ortodoksinen kirkko on paljolti myös käännynnäisten ja maahanmuuttajien kirkko. Se on monikulttuurinen ja -kielinen yhteisö.
– Itsekin olen liittänyt monta luterilaista ortodoksiseen kirkkoon ja olen tyytyväinen heihin kaikkiin.
Ortodoksiseen seurakuntaelämään osallistuu myös paljon enemmän venäläisiä, kuin heitä on seurakuntien virallisina jäseninä. Syynä on erilainen tausta ja perinne, mutta myös kirkollisvero.
– Onneksi emme ole vain oman kansallisen identiteetin varassa, vaan meillä on tuki mihin nojata. Tarkoitan laajempaa ortodoksisten kirkkojen yhteisöä.
*
Ortodoksisella kirkolla on kokemusta elämisestä islamin kanssa. Arkkipiispa Leo kehottaa suhtautumaan muslimiturvapaikanhakijoihin avoimesti ja ystävällisesti.
– Kotouttamiseen liittyviä asioita kannattaa ennakoida ja kuunnella muiden maiden kokemuksia. Eikä pidä olla liian sinisilmäinen islamin uskonnollisuuden suhteen, sillä islam on sekä kulttuuria että uskonto. Tämän vuoksi rinnakkaiselosta ei aina tule helppoa.
Arkkipiispa Leo sanoo, että uskontojen väliset ristiriidat tulevat usein näkyviin yksilötasolla, kun eri uskontojen edustajat avioituvat ja saavat lapsia. On mahdollista, että silloin oma uskonto ja traditio saavat uusia merkityksiä ja lasten uskonnollisesta kasvattamisesta tulee ongelmia.
– Uskontojen välinen rinnakkaiselo ja uskontodialogi helpottuvat, jos suomalaiset perehtyisivät paremmin vanhan kirkon historiaan ja vanhaan islamilaiseen kulttuuriin.
*
Ortodoksisen kirkon asema on Suomessa turvattu lailla, se on toinen kansankirkko luterilaisen kirkon ohella. Jäsenmäärällä mitattuna ortodoksinen kirkko on kuitenkin aina ollut varsin pieni. Nyttemmin muslimeja on Suomessa enemmän kuin ortodokseja.
Arkkipiispa Leolla on kriittistä sanottavaa luterilaisen ja ortodoksisen kirkon yhteis- elosta.
– Vuosittain tule esiin muutamia tapauksia, joissa luterilainen pappi on siunannut haudan lepoon ortodoksin, ja ortodoksinen seurakunta on saanut kuulla asiasta jälkeenpäin. Toimintatavoista on sovittu Suomen ekumeenisessa neuvostossa, mutta kaikki eivät noudata niitä.
Toinen arkkipiispa Leoa harmittava tapa on jakaa ehtoollista ylitse kirkkokuntarajojen. Varsinkaan luterilaisessa kirkossa ketään ei käännytetä ehtoollispöydästä.
– Tiedän, että luterilainen pappi on antanut ehtoollista ortodoksivanhuksille esimerkiksi sairaaloissa ja vanhainkodeissa. Kun kerroin asiasta luonani vierailulla olleille luterilaisille sairaalapapeille, he eivät nähneet asiassa mitään ongelmaa. Ihmettelen tätä suuresti, kyllä pappien pitäisi tuntea toisten kirkkojen itseymmärrys ehtoollisesta.
– Minusta yhteinen ehtoollinen on ekumeenisten keskustelujen päätepiste, ei niiden alku.
Arkkipiispa Leo pitää myös sukupuolineutraalia avioliittolakia luterilaisen kirkon ratkaisujen kannalta hankalana. Toisin kuin luterilaisille, ortodokseille avioliitto on sakramentti.
Lisäksi arkkipiispa Leo toivoo, että valta-asemansa vuoksi luterilaisen kirkon tulisi lausunnoissaan olla huolestuneempi uskonnonopetuksesta myös vähemmistöuskontojen näkökulmasta.
*
Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollinen keskus sijaitsee Kuopiossa. Siellä on kirkollishallitus ja RIISA, ortodoksinen kirkkomuseo.
Hallintorakennus on sama alun perin vuonna 1969 valmistunut rakennus, jossa sijaitsi ortodoksinen pappisseminaari. Sinne pielaveteläinen Leo Makkonenkin aikanaan tuli opiskelemaan. Nyt hänellä on siellä arkkipiispan kanslia.
Kuopion ympäristössä on vahva ortodoksinen vaikutus rajakarjalaisten evakkojen ansioista. Samasta syystä ortodoksinen kirkollishallitus sijoitettiin Kuopioon. Valamon ja Lintulan luostarit Heinävedellä ovat kohtuullisen matkan päässä Kuopiosta.
Valamolla varsinkin on suuri merkitys koko Suomen ortodoksiselle kirkolle. Arkkipiispa Leo kertoo tarinan, jonka hänelle kertoi aikanaan Kotimaan silloinen päätoimittaja Jaakko Elenius.
– Valamossa järjestettiin säännöllisesti heränneiden ja ortodoksien keskusteluja siitä, mikä heitä yhdistää. Eleniuksen mukaan keskustelut piti lopettaa, sillä heidän menetyksensä alkoivat olla liian suuria.
Takavuosina myös kulttuurielämän edustajia kääntyi ortodokseiksi, ja asiasta saatiin lukea lehdistä. Oli trendikästä ryhtyä ortodoksiksi.
– En haluaisi puhua mistään ilmiöstä, sillä jokaisen kääntymisen takana on syynsä. Ortodoksinen liturgia vetoaa kaikkiin aisteihin kokonaisvaltaisesti, ehkä osasyy on siinä.
*
Valamon luostari on ollut julkisuudessa myös viininsä ja viskinsä vuoksi. Toiset ovat paheksuneet, monet kiitelleet. Valamon nimissä on tehty ja myyty viiniä jo vuosia, myös kirkkoviiniä. Sitä ostavat myös luterilaiset seurakunnat.
Tuorein tulokas on Valamon viski. Arkkipiispa Leo naurahtaa, kun häneltä kysyy, miten viski liittyy ortodoksiseen perinteeseen. Ei mitenkään.
– Se, että Valamossa myydään alkoholia, lähtee erilaisesta kulttuurista ja ihan vain marjaviineistä. Ortodoksisessa kulttuurissa on myös toisella tavalla luontevaa suhtautumista alkoholiin kuin luterilaisuudessa.
Arkkipiispa Leon mukaan on tavallaan sattumaa, että juuri viski valikoitui Valamon tuotevalikoimaan. Tarvittiin asiantuntijoita, jotka halusivat ja osasivat lähteä kehittämään viskin tislaamista.
– No, ainakin kyseessä on maailman ainoa viski, jota on kypsytetty kirkkoviinitynnyreissä!
*
Arkkipiispa Leo sanoo seuraavansa niin kotimaista kuin kansainvälistäkin politiikkaa. Hänellä on paljon suhteita suomalaisiin poliitikkoihin myös karjalan kielen asian vuoksi. Kaikissa puolueissa on ymmärtämystä pienen vähemmistökielen aseman parantamiseksi. Virallisesti karjalaa sujuvasti puhuvia on Suomessa noin 5 000.
– Puolueista ehkä vain ruotsalaiset suhtautuvat varauksellisesti, sillä heille on oman kielen asema niin herkkä asia. Mutta kaikki kiitos edelliselle oikeusministerille Anna-Maja Henrikssonille, joka oli tukemassa hankkeitamme karjalan kielen aseman parantamiseksi.
Muutoin arkkipiispa Leo katsoo suomalaista politiikkaa rauhallisesti. Huolimatta mullistuksista ja nopeista muutoksista, hänellä on lohdullinen viesti.
– Tästäkin selvitään.
Kansainvälisessä politiikassa riittää isoja ja vaikeita haasteita. Syyrian tilanne pitäisi saada ratkaistua kiireellisesti.
– Kaikkialla, missä diktaattorit on kammettu virastaan, on seurauksena ollut sekasorto. En sano tätä puolustaakseni diktaattoreja, mutta kysyn onko tilanteissa toimittu viisaasti.
Arkkipiispa Leo sanoo myös, että Venäjän ja länsimaiden suhteissa on varsinkin lännellä peiliin katsomisen paikka. Se ei ole osannut lukea Venäjää.
– Näin sanoessani en tarkoita, että Venäjän toimet Krimillä tai Ukrainassa olivat hyväksyttäviä. Lännessä ihmetellään Venäjän halua puolustaa omien kansalaistensa oikeuksia maan rajojen ulkopuolella. Unohtuu, että Yhdysvallat tekee samaa. Se on kaunis periaate, mutta pitkälle vietynä hyvin tuhoisa.
*
Arhijepiskoppu Leon kolmas kirja on myös kirjoitettu karjalaksi ja suomeksi. Sen nimi on Selfie ja se on omistettu tyttärelle, Tanjalle. Mustelmat oli omistettu tyttärentyttärelle, Katariinalle.
Selfien päättävä osasto kertoo punatukkaisesta tytöstä ja nuoren miehen rakkaudesta. Kirja jatkaa edeltäjänsä välähdyslinjaa, eikä kerro piispallisesta tiestä mitään. Hengellisyys on mukana luonnollisesti siellä täällä, mitään pinnistettyä pakkokristillistämistä ei runoissa ole.
Runoihin sisältyy ajatus, jonka arkkipiispa Leo sanoo myös haastattelussa, kun puhutaan ortodoksisen kirkon tulevaisuudesta Suomessa.
Katso suuntaa kaukaa takaa, ota tähtäyspiste myös edestä, vielä kauempaa.
– Uskon, että tulevaisuus on hyvä.
Kommentin jatkoksi voisi lisätä arkkipiispa Leon runon ajatuksen, joka on kuin ortodoksisen eetoksen kiteytys: Älä ajattele elämääsi vain paikasta toiseen, vaan ajasta ikuisuuteen.
Kuva: Olli Seppälä