Pappilan tyttö Anna-Riitta Mäki menetti äitinsä ja veljensä 70 vuotta sitten liikenneonnettomuudessa. Suuren perheen avuksi ja tueksi riensivät tädit, myös Anna-Riitan kummitäti Anna-Maija Raittila. Sittemmin Anna-Riitta on saanut hyvän elämän ja 11 lasta. – Minulla on usko Jumalan huolenpitoon, totaalinen luottamus, hän sanoo.
Hämeenlinnalainen Anna-Riitta Mäki, 78, on kattanut pöydän koreaksi. Hän asettelee maljakkoon punaisia neilikoita ja kaataa kuppiin kuumaa.
– Tämän pöydän ääressä odotettiin, että äiti ja Kari tulisivat kotiin, mutta eivät he sitten koskaan tulleet.
Tuosta päivästä tuli viime jouluna kuluneeksi 70 vuotta, mutta tapahtumat ovat edelleen väkevästi Anna-Riitan mielessä.
Kun Anna-Riitta oli alle kouluikäinen, Salmelan pappilassa Haukiputaalla vietettiin tavallista perhe-elämää. Perheeseen kuuluivat äiti Hilkka-Liisa Pellikka, isä Lennart Pellikka ja Anna-Riitan lisäksi lapset Marja-Liisa, Kari, Sisko-Inkeri, Juha, Kaisu, Paula ja Sirkku-vauva.
– Olen kiitollinen, että sain kasvaa pappilakulttuurissa. Ovet olivat aina auki, ketä vain saattoi tulla minkälaisissa elämäntilanteissa tahansa. Aina otettiin lämpimästi vastaan. Pappilassa pidettiin myös ristiäisiä, häitä, pyhäkoulua ja raamattupiirejä.
”Saatiin kasvaa seurakunnan sylissä. Tuli paljon ihmissuhteita, elämän mittaisia ystävyyksiä.”
Isällä oli tapana ottaa lapsia vuorotellen mukaan kirkkoon, toimituksiin ja seuroihin. Mikael Toppeliuksen (1734–1821) suuret seinämaalaukset Haukiputaan kirkossa puhuttelivat pientä Anna-Riittaa.
– Saatiin kasvaa seurakunnan sylissä. Tuli paljon ihmissuhteita, elämän mittaisia ystävyyksiä.
Liisa-äidillä oli läsnäolon taito ja kauneuden taju. Hän opetti lapsille paljon lauluja. Äiti huolehti jokaisesta yksilönä ja vaatetti kauniisti, laittoi saparot tai letit. Hän antoi myös vastuuta. Sisarukset kilpailivat, kuka pääsee hoitamaan vauvaa.
Kohtalokas tapaninpäivä
Anna-Riitta halusi kovasti kouluun jo vuotta normaalia aikaisemmin, joten äiti vei hänet psykologisiin testeihin. Tyttö aloitti koulun 6-vuotiaana ja oli ikionnellinen. Kukaan ei olisi arvannut, että vuotta myöhemmin pienen alakoululaisen onni järkkyisi.
Tapaninpäivänä 1955 isän oli määrä saarnata aamukirkossa. Mukaan lähtivät äiti, 10-vuotias Marja-Liisa ja 11-vuotias Kari.
– Muistan kuinka äiti salin peilin edessä viimeisteli itseään ennen kuin he lähtivät.
Äiti lauloi kirkkokuorossa, ja hänestä on kuvakin tuolta aamulta. Päivä jatkui muissa seurakunnan tehtävissä.
Paluumatkasta tuli kohtalokas: äiti ja isoveli menehtyivät liikenneonnettomuudessa, ja isä ja isosisko joutuivat sairaalaan.
Kummitäti kannatteli
Muu perhe istui iltateellä ruokasalissa, kun puhelin soi. Pieni Anna-Riitta ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, mutta ilmapiiri muuttui heti. Seuraavat päivät olivat sumuisia. Äidin siskoja tuli hoitamaan lapsia kotiin, yhtenä heistä Anna-Riitan kummitäti, runoilija Anna-Maija Raittila.
– Olin lastenkamarissa, kun hän halasi ja kertoi, että äiti ja Kari ovat päässeet taivaaseen. En pystynyt ottamaan tietoa vastaan, vaan sanoin, ettei se voi olla totta.
Muutaman päivän päästä isä tuli sairaalasta kotiin mustassa papin puvussaan. Salin ovella seisoessaan hän oli kasvoiltaan ihan valkoinen. Sisko Marja-Liisa oli loukkaantunut pahoin ja jäi sairaalaan.
Kun siskoa lähdettiin katsomaan, sisarukset olisivat halunneet viedä leluja Karillekin. Kuolemat tulivat todeksi vasta, kun valkoiset arkut tuotiin pappilan pihalle ja laitettiin autotalliin odottamaan.
– Kun niitä lähdettiin loppiaisena viemään reellä kirkolle, ymmärsin, että äitiä ja Karia ei enää ole. Kuljimme arkkujen perässä kirkkoon, piha ja kirkko olivat täynnä ihmisiä. Isä siunasi äidin ja Karin. Ihmettelen, miten hän kykeni tekemään sen.
”Täti teki maailman ihanimpia marmeladeja ja piti hyvänä. Se huojensi pienen tytön ikävää.”
Murattikin kuihtui äidin kuoltua
Keväällä 1956 alkoi suurlakko, ja tädit Inkeri ja Pälvi jäivät hoitamaan lapsia kotiapulaisten lisäksi. Oli paljon aikuisia, jotka antoivat turvaa ja hellyyttä.
– Täti teki maailman ihanimpia marmeladeja ja piti hyvänä. Se huojensi pienen tytön ikävää, Anna-Riitta sanoo.
Anna-Riitta sai tukea kummiltaan, joka oli heidän kotonaan paljon. He kävivät myös kirjeenvaihtoa. Kotona puhuttiin usein äidistä ja veljestä. Tyttö pohti maailmankaikkeutta ja kuolemaa myös itsekseen.
– Muistan, kuinka suuri muratti kulki pappilan salin seinillä. Se kuihtui äidin kuoleman jälkeen.
Perheen nuorimmainen, Sirkku, oli vasta vauva äidin kuollessa.
– Vaikka hänellä ei ole muistikuvia äidistä, on kehokokemus. Äiti ehti pitää häntä sylissään seitsemän kuukautta.
Äiti oli kuollessaan 36-vuotias. Isä jäi leskeksi 40-vuotiaana.
– Mietin, selvisikö isä koskaan äidin ja Karin menettämisestä. Hänellä oli läheisiä ystäviä, joille puhua, mutta energia meni paljolti perheestä huolehtimiseen.
– Kymmenen leskivuoden jälkeen isä meni uusiin naimisiin, ja sain neljä uutta veljeä. Se rikastutti elämäämme. Isää tulee aina ikävä ehtoollisella käydessä.
Jumala pitää huolen
Suurimman surun kohdatessa moni miettii, miksi piti käydä näin. Anna-Riitta Mäki ei ole kapinoinut Jumalaa vastaan, mutta on ihmetellyt kyllä usein.
– Siihen ei ole vastausta, miksi niin tapahtui. Olen tyytynyt ajatukseen, että niin oli tarkoitettu. Minulla on usko Jumalan hyvään huolenpitoon, totaalinen luottamus. Luotin siihen, että äiti ja Kari odottavat meitä taivaassa. Se on lohdullinen ajatus lapselle.
Omakohtainen usko on Anna-Riitalle lahja ja turva, josta on riittänyt voimaa läpi vuosikymmenien.
– Koti, uskonto ja isänmaa ovat lähellä sydäntäni. Itsenäinen isänmaa merkitsee paljon jo läheisten sotakokemusten vuoksikin.
Rukouksen Anna-Riitta kokee merkitykselliseksi armoeduksi ja voimavaraksi. Vahvimmin hän on kokenut sen, kun yksi omista lapsista katosi tunturiin.
– Häntä huudettiin ja haettiin, kun ei ollut puhelinta mukana. Juoksin koko paluumatkan ja rukoilin. Kun tultiin alas, tehtiin ilmoitus, odotettiin ja odotettiin, alkoi hämärtyä. Kun lapsi ilmestyi kokonaan toisesta suunnasta, se tuntui uskomattomalta.
Äidin jalanjäljissä
Liisa-äiti oli lastentarhanopettaja ja teki töitä jonkin verran vielä vanhimpien lasten ollessa pieniä. Anna-Riitta hakeutui opiskelemaan samaa alaa. Isä kannusti kakkia opintielle.
– Olen ollut mieluisessa ja antoisassa työssä, rakastan lapsia. He ovat aina yksilöitä, läsnä ja aitoja.
Anna-Riitta ja Pekka Mäki, 78, tapasivat rippikoulussa, mutta rakkaus syttyi vasta vähän myöhemmin. Seurusteluajan he pitivät yhteyttä kirjeitse ja menivät naimisiin vuonna 1970.
Anna-Riitasta tuli päiväkodin johtaja 26-vuotiaana. Kun kolmas lapsi syntyi, hän jäi virkavapaalle.
– On inhimillisesti katsoen suuri ihme, että meillä on 11 lasta. Kaikki ovat lahjaa ja lainaa.
Anna-Riitta ajattelee, että mikään tavara ei korvaa ihmislasta ja sitä, kuinka paljon lapsi tuo iloa ja rikkautta, toki vaivaakin.
– Kasvatustyössä ei koskaan pääse siihen, että jokainen lapsi saisi saman verran. Yksi tarvitsee tukea yhdessä, toinen toisessa. Täytyy vain luottaa omaan intuitioonsa.
Perhe muutti Kirkkonummelle 1989, ja Anna-Riitta erikoistui erityisopettajaksi. Anna-Riitan lapsuudenkodissa kasvettiin lämmön, taiteen ja kirjallisuuden keskellä. Niillä eväillä Anna-Riitta on rakentanut myös omaa kotiaan, perhettään ja äidin osaansa.
– Kun perhe kasvoi, olisin monta kertaa kaivannut äitiä, jolta olisi voinut kysyä. Äiti olisi ollut ikionnellinen lapsista ja lastenlapsista.
Anna-Maija Raittila opetti olemuksellaan
Kun Anna-Riitta oli pieni, äidin sisarukset kävivät heillä usein. Anna-Maija-täti oli monta jouluakin heillä. Hän luki lapsille, ja osallistui leikkeihin ulkona ja sisällä.
– Hänen läsnäolonsa oli ainutkertaista. Hän opetti olemuksellaan.
Tädin runoista tuli valtavan tärkeitä. Ruiskukkaehtoo, Iltasiunaus, Pieni joululaulu, Jouluruno ovat niistä Anna-Riitalle rakkaimpia.
Raittila kirjoitti Joulurunon Salmelan pappilassa vuonna 1956 ja omisti sen kummitytölleen.
– Tuo runo syntyi rakkaiden haudalla käynnin jälkeen. Muistan, kun sytytimme kynttilät ja laitoimme hangelle pienet punaiset joulutulppaanit terveisinä äidille ja Karille.
Anna-Maija Raittila julkaisi esikoisteoksensa Ruiskukkaehtoo vain 20-vuotiaana vuonna 1948.
– Runot ovat kypsiä, ja niissä näkyy hänen luomisvoimansa. Hänellä oli suuri lahja myös virsirunoilijana. Virret puhuttelevat tänäkin päivänä.
Raittila toi 1970-luvulla Hiljaisuuden liikkeen ja Taizé-yhteisön ajatukset Suomeen. Raittilan Morbackassa järjestettiin retriittejä. Anna-Riitta ja Pekkakin osallistuivat Anna-Maijan luona käydessään rukoushetkiin.
– Pidän Taizé-lauluista. Musiikki on kaunista ja mukaansatempaavaa. Taizéstä olen tavoittanut samaa yhteisöllisyyttä kuin vanhoillislestadiolaisuudessa. Koen kuitenkin, että jotakin Taizéstä puuttuu, Anna-Riitta miettii.
Kummitäti oli määrätietoinen, energinen ja sielukas. Hän osasi olla läsnä ja pysähtyä ihmisen äärelle.
– Hänellä oli valtava hengellinen ymmärrys ja avaruus eikä hän sulkenut pois erilaisia ihmisiä tai katsomuksia. Täti kävi läpi hengellisiä taisteluita, mutta kuolinvuoteellaan hän palasi lapsuususkoonsa. Se tuntui suloiselta. Sain olla Pekan kanssa saattelemassa ja laulamassa hänelle hänen kuolinvuoteellaan.
”On valtava asia, että olen pysynyt terveenä ja selvinnyt kaikesta. Se on oikeastaan ihme.”
Pohjoisen terapiaa
Anna-Riitta Mäki kokee, että kaikki elämässä saatu hyvä tekee nöyräksi. Hän on kiitollinen, että saa yhdessä miehensä kanssa nauttia eläkepäivistä, on mahdollisuus olla mukana lastenlasten elämässä sekä lukea, käydä taidenäyttelyissä ja konserteissa ja liikkua luonnossa.
– On valtava asia, että olen pysynyt terveenä ja selvinnyt kaikesta. Se on oikeastaan ihme.
Salmelan pappilan pihapiiri on paikoillaan melko samanlaisena kuin Anna-Riitan lapsuudessa. Hän käy siellä aina pohjoisessa käydessään.
– Käyn hiljaa katselemassa ja muistelemassa, se on terapeuttista.
Rakkaiden haudalla hän laulaa aina Maa on niin kaunis, jonka äiti lauloi viimeisenä kirkossa.
Iltasiunaus
Jeesus siunatkoon, siunatkoon sinua,
Isä varjelkoon sinua!
Varjelkoon silmissäsi ja sydämessäsi
sen sinen, joka taivaasta muistuttaa,
joka Jumalan hyvyydestä muistuttaa –
ja siitä, että Jumala on uskollinen,
että uupuvin lapsikin viedään perille.
Aamen – Jeesuksen siunaavassa,
varjelevassa nimessä, Aamen.
Anna-Maija Raittila
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 5/2026.
Ilmoita asiavirheestä