Tyypillinen seurakuntien luottamushenkilö on 54-vuotias nainen, jolla on melko konservatiiviset näkemykset. Todennäköisesti hän pyrkii ennemmin säilyttämään kuin muuttamaan asioita.
Helsinkiläinen Anna Munsterhjelm uppoaa tähän muottiin perin huonosti. Hän on 32-vuotias arvoliberaali, jolla on kova halu pöllyttää kirkon luutuneita asenteita ja muuttaa niitä toimintatapoja, jotka eivät enää vastaa nykypäivän tarpeita.
Munsterhjelm tuntuu aina päätyvän vastuullisille paikoille. Hän on aiemmin toiminut Suomen Lukiolaisten Liiton pääsihteerinä ja Nuori kirkko ry:n viestintäpäällikkönä. Tänä syksynä hän aloitti nuorisoalan kattojärjestö Allianssin pääsihteerinä ja lopettelee parhaillaan kolmivuotista Suomen Partiolaisten puheenjohtajan tehtäväänsä.
Lisäksi Munsterhjelm on Helsingin hiippakuntavaltuuston, Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston ja Töölön seurakuntaneuvoston jäsen. Mikä urallaan hyvässä myötätuulessa olevaa nuorta naista vetää kirkon päätöksentekijäksi?
– En juokse titteleiden perässä. Jos näen jonkun ongelman ja ajattelen, että siihen on olemassa ratkaisu, totta kai haluan ratkaista sen. Asioihin voi vaikuttaa vain sisältä päin.
Kirkko ja hengellisyys ovat aina olleet läsnä Munsterhjelmin elämässä. Päällimmäisinä ovat muistot perheen jouluaterialla luetusta jouluevankeliumista ja jouluyön hartaudet täpötäydessä Olarin kirkossa Espoossa.
Varhaisimpia muistoja on iltarukous: ”Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä.” Myöhemmin mummi vei Munsterhjelmiä ja hänen siskoaan pyhäkouluun, josta sai kivoja lammastarroja. Seurakunnan päiväkerhosta jäi hyvät muistot.
– Lapsena usko oli luonteva osa elämää. En kyseenalaistanut hengellisyyttä, mutta en osannut sitä erityisesti kaivatakaan.
Parikymppisenä usko tuntui jonkin aikaa kaukaiselta asialta, mutta vähän myöhemmin kirkko alkoi taas kiinnostaa. Silloin Munsterhjelmin huomion kiinnitti kaksi asiaa, jotka saivat hänet asettumaan ehdolle seurakuntavaaleissa vuonna 2014.
– Kirkon toiminta ei minusta vastannut niitä arvoja, että kirkko kuuluu kaikille ja sen tulee elää ajassa. Huomasin myös, että kirkolla on mittavat resurssit, joita ei käytetä riittävän perustellulla tai tuottavalla tavalla.
Jos näen jonkun ongelman ja ajattelen, että siihen on olemassa ratkaisu, totta kai haluan ratkaista sen. Asioihin voi vaikuttaa vain sisältä päin.
Joidenkin mielestä Munsterhjelm on äänekäs kritisoija, joku toinen saattaa sanoa, että hänellä on taito löytää ratkaisuja ja että hän on myös valmis viemään niitä läpi.
15-vuotiaana Munsterhjelm perusti partiolippukuntaansa varjohallituksen, kun oikea hallitus ei osannut hänestä johtaa oikealla tavalla. Aika pian hän tajusi, että todellisia muutoksia sai aikaan vain pyrkimällä sinne, missä virallisia päätöksiä tehdään.
– Olen vähän kärsimätön luonne. Jos näen, että asiat voisivat olla paremmin, haluaisin muuttaa ne heti. Kirkossa minua ottaa päähän se, että ihmiset eivät uskalla tai halua käyttää saamaansa valtaa muuttaakseen asioita paremmiksi.
Jonkin aikaa sitten Munsterhjelm katseli tuttua taulua raamatunkertomuksesta, jossa Jeesus sanoo, että sallikaa lasten tulla minun tyköni. Hän jäi miettimään, mitä kirkko sanoisi.
– Olemmeko kirkko, joka sanoo: sallikaa lasten, maahanmuuttajien, ateistien ja kaikenlaisten ihmisten tulla? Vai sanommeko, että älkää tulko, koska ette ole oikeanlaisia ihmisiä?
Munsterhjelm veikkaa, että useimmat haluavat ajatuksissaan kuulua ensiksi mainitun kaltaiseen kirkkoon.
– Valitettavasti ajattelemisella maailma ei vielä muutu. Pitää sanoa asioita ääneen ja tehdä myös tekoja sen eteen. Olen ylpeä esimerkiksi siitä, että kotiseurakuntani papit ilmoittivat vihkivänsä kaikkia pareja.
Kirkossa minua ottaa päähän se, että ihmiset eivät uskalla tai halua käyttää saamaansa valtaa muuttaakseen asioita paremmiksi.
Halu muuttaa maailmaa nousee pitkälti Munsterhjelmin partiotaustasta. Perheessä äiti, isän äiti ja Viipurissa kasvanut äidinäiti olivat lapsena olleet innokkaita partiolaisia. Munsterhjelm päätyi partioon, koska äiti pakotti.
Nihkeän alun jälkeen partiosta tuli Munsterhjelmin rakkain harrastus, joka on opettanut hänelle vastuuta, vapautta tehdä valintoja ja rohkeutta toimia hyvän puolesta. Partion arvopohjaan liittyy tiiviisti myös ajatus siitä, että ihminen elää suhteessa Jumalaan.
– Partiossa olen oppinut ajattelemaan muita ennen itseäni, koska olen aina osa isompaa porukkaa. Me tulee aina ennen minua.
Liikkeessä, joka on syntynyt yhtenäiskulttuurin aikana ja toiminut yli sata vuotta, on ollut pakko miettiä, mitä arvot merkitsevät nyt. Alkuperäinen henki on edelleen voimassa, mutta toimintatavat on tuotu nykypäivään.
– Totesimme, että vuonna 2032 viimeinen partiokolo sulkee ovensa, ellei mitään tehdä. Aika moni olikin yllättäen valmis toimimaan sen puolesta, ettei näin kävisi. Sen ansiosta jäsenmäärämme on kasvanut viimeiset viisi vuotta.
Entäs sitten, kun tarkastellaan kirkkoa, joka on syntynyt parituhatta vuotta sitten? Munsterhjelmin mielestä sama periaate pätee sielläkin. Ensin pitää kysyä, miksi olemme olemassa. Seuraava kysymys on, mitkä ovat parhaat tavat toteuttaa olemassaolon tarkoitusta tässä päivässä ja kuka työhön voisi tarttua. Kun on selkeä päämäärä, on helppo perustella valintoja.
– Kirkossa ihmiset ovat rakastuneet toimintatapoihin. Niistä riidellään ihan liikaa. Pitäisi kysyä paljon enemmän näitä perustavanlaatuisia miksi-kysymyksiä.
Kirkossa tehdään Munsterhjelmin mielestä aivan liian varovaisia muutoksia. Messu saatetaan siirtää kymmenestä yhteentoista, jotta ihmiset tulisivat kirkkoon, kun oikeastaan pitäisi oivaltaa, etteivät kaikki koe tarvetta hengellisyyteen tiettynä päivänä tiettyyn aikaan. Pitäisi uskaltaa ajatella enemmän niitä, jotka eivät vielä ole mukana, ja heidän tarpeitaan.
Munsterhjelm kaipaa kokeilemisen kulttuuria, jossa uskalletaan ottaa riskejä, tehdä virheitä ja tarvittaessa myös luopua. Hänestä nyt pelätään turhaan, että ihmiset suuttuvat ja eroavat kirkosta.
– Välillä tuntuu kuin kirkko ajattelisi, että ollaan nyt mahdollisimman hiljaa, niin ne neljä miljoonaa eivät edes huomaa maksavansa kirkollisveroa.
Ei haittaa, jos joku joskus suuttuukin, jos puhutaan oikeista asioista. Munsterhjelmin mielestä kirkon tulisi rohkeasti lakaista ongelmat maton alta takaisin näkyville. Se lisäisi uskottavuutta. Samalla kannattaisi pitää vähän enemmän meteliä onnistumisista.
– Hyvän tekeminen vetää ihmisiä puoleensa. Siksi kirkon pitää tehdä työnsä näkyvämmäksi.
Munsterhjelm peräänkuuluttaa muutosta myös seurakuntien päätöksentekoon. Karrikoiden esityslista lähetetään viikkoa ennen, kokoukseen tullaan kuudelta juomaan kahvia, syömään karjalanpiirakkaa ja täytekakkua, ja sitten käydään esityslista läpi ja lähdetään kotiin.
– Toiminta on melko reaktiivista ja irrallista, vaikka hyvääkin keskustelua käydään. Tarvitaan enemmän vuorovaikutusta. Sen kautta syntyy luottamus ihmisiin ja nähdään, keitä täällä on ja mitä heidän kanssaan voisi saada aikaan.
Maallikkona en osaa puhua niin paljon ihmisen ja Jumalan välisestä yhteydestä. Näen kirkon ennen kaikkea palvelutehtävän kautta. Sitä kautta tulee myös merkityksellisyyden kokemus.
Kirkon suurimpia ongelmia on Munsterhjelmin mielestä ihmisten välinpitämätön suhtautuminen siihen. Moni ottaa etäisyyttä, koska julkista kirkkokeskustelua leimaa räksyttäminen.
– Kirkkoa ja uskontoa pidetään mystisinä, vaikeina ja etäisinä, mutta toisaalta myös henkilökohtaisina asioina. Koetaan, ettei osata puhua uskonnosta, vaikka monilla varmasti olisi siihen pohjimmiltaan halua.
Munsterhjelmin vastaus siihen, miksi kirkko on olemassa, on merkityksen tarjoaminen, se että jokaisella ihmisellä ja elämällä on väliä. Samaa teemaa täynnä ovat myös naistenlehdet, hyvinvointilehdet ja työelämälehdet. Siihen kirkolla on hyvä sauma vastata.
– Maallikkona en osaa puhua niin paljon ihmisen ja Jumalan välisestä yhteydestä. Näen kirkon ennen kaikkea palvelutehtävän kautta. Sitä kautta tulee myös merkityksellisyyden kokemus.
Munsterhjelmin mielestä ihmiset kaipaavat yhteisöä, johon kiinnittyä, jonka hyväksi toimia ja jossa voi kokea olevansa arvokas. Siksikin kotiseurakunta pitäisi saada valita vapaasti, riippumatta minkä seurakunnan alueella asuu.
– Ihmisiä saadaan mukaan kysymällä, mikä on se asia jota haluaisit tehdä, mitä haluaisit oppia enemmän, mikä olisi työllesi vastapainoa.
Niin, mikä tuo vastapainoa tehtävästä toiseen kiiruhtavalle maailmanparantajalle, jonka elämä on täynnä ihmisiä, vastuuta ja kiirettä?
– Minulle mökin laituri ja metsä ovat parhaita paikkoja, kun tunnen tarvetta kiittää, tyhjentää päätä tai pistää ajatukset järjestykseen. Niissä hetkissä hengellisyys on yksityistä rauhoittumista ja sen muistamista, etten ole missään tilanteessa yksin.
Kuva: Jani Laukkanen