Hoitajat ovat puhuneet, kirjoittaneet ja kertoneet. Siitä, mikä on vanhustenhoidon tila Suomessa, ja siitä, että he eivät jaksa eivätkä riitä.

Nyt he laulavat.

Hoitajien kuoro on yksi tarinalinjoista Susanna Helken ohjaamassa dokumentissa Armotonta menoa – Hoivatyön lauluja. Dokumenttielokuva tulee ensi-iltaan elokuvateattereissa perjantaina 8.4. Se on kuitenkin alkuvuonna ehditty palkita jo DocPoint-festivaaleilla ja Tampereen elokuvajuhlilla. Kirkon mediasäätiökin antoi elokuvalle tunnustuksen.

Tekijät kuvaavat elokuvaa tumman huumorin sävyttämäksi dokumentaariseksi lauluelokuvaksi suomalaisen vanhustenhoivan tilasta, hoivatyön tekijöistä ja kokijoista hoivan markkinoilla.

Hoitajien kuoro laulaa Anna-Mari Kähärän säveliin tarinoita, joita he ovat kirjoittaneet elokuvan tekijöille. Kirjoittajat eivät puhu omalla nimellään, koska eivät saa tai uskalla. He kertovat työnantajan absurdeista vaatimuksista, surusta, väsymyksestä, virheistä.

On muitakin tarinankulkuja. Seurataan lähihoitaja Tiinaa. Hän nosti esille ympärivuorokautisen hoivan epäkohtia jo kymmenen vuotta sitten. Tiina tekee yövuoroja, juttelee hoidettaviensa kanssa, saattaa kuoleman rajalle, on lähellä. Samalla käydään läpi hänen aiempia kokemuksiaan, kriitikon joutumista silmätikuksi.

Toisissa episodeissa sukelletaan Kaavin kuntaan Koillis-Savossa. Siellä vanhustenhoito on juuri päätetty ulkoistaa. Kunnan eläkeläisasukkaat ovat huolissaan ja peräävät tietoa päätöksistä. Heistä tuntuu, että tietoa on salattu liikaa. Päähenkilöiksi nousevat kaksi Väinöä. Molempien vaimot asuvat hoivakodissa. Kaavilla seniorit puhkeavat laulamaan olevansa syyllisiä syrjäseutujen kestävyysvajeeseen.

Elokuvassa seurataan myös hoiva-alan digitalisoitumista. Etähoidon palveluissa vanhusten lääkkeiden ja ruokailujen perään kysytään kuvayhteydellä pehmeäsermisestä avokonttorista. Katsoja saa todistaa myös, kuinka innokkaat konsultit vaikuttuvat hoivarobottien mahdollisuuksista. Kaikki vanhukset eivät vaikutu.

Analyyttisenä äänenä dokumentissa kuullaan Marja Vaaramaa, sosiaalityön emeritaprofessoria. Vuosikymmeniä laatusuositusten teettämistä ja unohtamista seurannut Vaarama on kritiikin ääni, pistävä piikki yhteiskunnan arvojen tarkastelijana.

Vaarama sanoo monta viisasta asiaa. Yksi niistä on, että kauppiasmoraali ja hoivamoraali eivät sovi yhteen.

Kaavilaiset eläkeläiset jakavat huoliaan ironisin laulunsanoin.

***

Juuri hoivamoraalin ja kauppiasmoraalin ristiriitaa elokuva haluaa valaista. Markkinoiden ja hoivan yhdistäminen on mahdotonta, koska vanhustenhoidon asiakkaat voivat todellisuudessa hyvin harvoin valita hoitonsa. Hoidettavat ovat puolustuskyvyttömiä, ja yksityistäminen johtaa uudenlaisiin monopoleihin.

Hoitajat puolestaan vaiennetaan työnantajan lojaliteettivelvoitteilla ja ihanteilla, joiden mukaan hyvä hoitaja venyy ja hidas valittaa.

Siksi yhteiskunnan armoton palveluntuottajien valvonta olisi ainoa tapa suitsia kehitystä. Vanhusten kohteleminen on yksi niistä asioista, joissa mitataan yhteiskunnan sivistyksen ja inhimillisyyden taso.

Valitettavaa on, että päätöksiä tekevät työikäiset. Kuten Marja Vaarama sanoo, ”eikö siellä ay-liikkeen miespuolella ymmärretä, että hekin ovat joskus heikkoja, tarvitsevat rollaattoria ja pyörätuolia ja vaippoja”.

Harmillista on, että siinä vaiheessa, kun vaikuttaja on vaipoissa, hän ei saa peruutettua ajassa ja tehtyä toisenlaisia päätöksiä.

Minulle vaikeimpia asioita elokuvassa olivat robotit. Voi sitä kirkassilmäistä uskoa siihen, että nyt tehdään vanhuksille hyvää! Suurimpia ongelmia digitaalisissa ratkaisuissa lienee se, että pohjimmillaan niillä pyritään säästämään eli korvaamaan elävän ihmisen läsnäolo. Tämän mahdottomuuden näyttää olemisellaan dokumentin Tiina.

Muun hyvän lisäksi hän jakaa hoivattaviensa kanssa hienovireisen huumorin. Se on kommunikaation ulottuvuus, jota ei voi hoitotyössä liikaa korostaa. Taajuus, jolla saa monesti mukaan muistisairaankin.

Robotti ei tälle taajuudelle pääse.

***

Elokuva on kuvattu lähes kokonaan ennen korona-aikaa. Siinä eivät näy kuluneet kaksi vuotta, jotka ovat syventäneet hoiva-alan ongelmia. Ennestään paineistettuihin ympäristöihin on tullut kokonaan uudenlainen paineiden kerros.

Työvoimapula on pahentunut, hoitajat lähtevät alalta. Hoivakodeissa ja laitoksissa elettiin pandemian alussa täydellisessä eristyksessä, ja myöhemmin erilaiset poikkeustilat ovat seuranneet toistaan.

Nyt hoivakotien asukkaille halutaan taata mahdollisimman normaali elämä ja läheisten tapaaminen. Samaan aikaan Suomessa kuollaan koronaan enemmän kuin missään muussa pandemian vaiheessa. Kuolemia tapahtuu myös hoivakodeissa. Siellä, missä hauraat ihmiset asuvat lähellä toisiaan, virus liikkuu helposti hoitajien tai omaisten mukana taloon päästyään.

Eristäminen oli karmeaa. Kipeää on myös se, että korona-ajan alussa näiden ihmisten suojeleminen oli kaikki kaikessa. Lopulta siihen ei pystytä.

Palveluntuottajille korona-ajan sumu on luonut myös mahdollisuuksia säästää entisestään sieltä, mihin ennenkin on pantu rahaa kitsaasti: viriketoiminnasta. Kun korona-aika pitkittyy, entiseen on yhä helpompaa olla palaamatta.

***

Elokuvassa ihmiset eivät katso kameraan. He puhuvat toisilleen tai ääniraidalla tapahtumien taustalla. Katsoja pääsee lähelle mutta on kuitenkin ulkopuolinen.

Ratkaisu kuvastaa hyvin hoivan maailmaa, jossa joko eletään vähäeleistä hiljaiseloa tai seurataan tilannetta avuttomina.

Ainoat, jotka puhuvat – eli laulavat, huutavat! – kameralle, ovat hoitajien ja seniorien kuorot.

Työnantajan arvostelu on kielletty. Me tehdään rahaa työnantajalle. Ei saa kommentoida työnantajaa!, hoitajakuoron säkeet kaikuvat.

Vaikuttava yhteensattuma on, että elokuva saa ensi-iltansa juuri nyt, hoitajien historiallisen lakon alettua.

Analyysi: Kauppiasmoraali ja hoivamoraali eivät sovi yhteen, sanoo viisas emeritaprofessori dokumentissa – ja siksi hoitoala on sekaisin