Marin serkku, 10-vuotias Antti, oli sairastunut leukemiaan. Se oli suuri suru niin Marille kuin koko suvullekin.

Joka ilta Mari rukoili yhdessä isän tai äidin kanssa, että Antti paranisi.

– Isä, mitä tarkoittaa amen? kysyi Mari eräänä iltana, kun he olivat lopettaneet iltarukouksen.

– Se on heprean kieltä ja tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”niin tapahtukoon”, vastasi isä.

– Sehän on sitten vähän niin kuin saduissa simsalabim tai hokkuspokkus, pohdiskeli Mari.

– No, ei se nyt ihan taikasana ole. Saamme kyllä pyytää ihan kaikkea, mitä tarvitsemme, mutta Jumala päättää, mikä meille on parasta, isä sanoi.

– Onhan siinä sekin ero, että saduissa toiveet voivat toteutua hetkessä, mutta vastauksia rukouksiin joudumme odottamaan, lisäsi äiti, joka oli toisesta huoneesta kuunnellut keskustelua.

– Pikkuasiat voivat järjestyä joskus nopeastikin, mutta isot ja tärkeät asiat vaativat aikaa.

– Me ihmiset olemme usein hyvin malttamattomia, mutta Jumalan ei tarvitse hätäillä, pohdiskeli isä.

– Matti-papalla on tapana sanoa, että Jumalan myllyt jauhavat hitaasti.

– Minulle tuli mieleen, että amen on vähän niin kuin sinetti, jolla kirjeet ennen suljettiin, pohdiskeli Mari.

– Hyvin hoksattu. Erityisen tärkeät kirjeet suljettiin sinetillä. Kun sanomme amen, ilmaisemme, että asiamme on tärkeä ja haluamme sen menevän perille, myönteli isä.

– Antin sairaus ei ole mikään pikkuasia, toipuminen vaatii varmasti aikaa. Mutta Jumalalle ei mikään ole mahdotonta, niin Raamattu sanoo, opetti äiti.

– Saamme luottaa siihen, että rukouskirjeemme menee varmasti perille ja tulee luetuksi

Rukous

Taivaan Isä, anna meille kärsivällisyyttä ja voimia suurten asioiden kohdalla. Auta meitä ymmärtämään, että saamme luottaa sinun rakkauteesi aina. Amen

Virsi

492 Ystävä sä lapsien