Vaikka kaksi ihmistä ajattelisi keskeisistä opillisista kysymyksistä täysin vastakkaisin tavoin, he voivat silti molemmat olla kirkon opetukseen sitoutuneita kristittyjä. Tämä oivallus on vapauttanut Tuiran seurakunnassa Oulussa työskentelevän pastori Päivi Jussilan ajattelemaan avarasti ja rehellisesti.
Hän on yksi neljästä oululaispapista, jotka ovat pitäneet kohua herättäneitä agnostikkoiltoja ensin Oulun seurakuntien tiloissa ja myöhemmin oululaisessa kahvilaravintolassa yhteistyössä paikallisen kirjailijaseuran kanssa. Ensi lauantaina Kouvolan Kirkkopäivillä he järjestävät agnostikkoillan Coffee Housessa teemalla ”Rukous on turhaa”.
– Emme halua romuttaa kirkon oppeja. Sen sijaan haluamme viestiä, että kuka tahansa voi osallistua opilliseen teologiseen keskusteluun ja nostaa esiin mielenkiintoisia näkökulmia. Toivomme, että mukaan tulee myös aivan tavallisia kouvolalaisia. Haluamme rohkaista ihmisiä ajattelun avoimuuteen ja syvään rehellisyyteen. Niissä ei ole mitään pelättävää, Jussila sanoo.
”Minulle on sittenkin tilaa kirkossa!”
Kun opit on otettu pois kansalta eikä avointa keskustelua niistä ole sallittu, ovat papit ja herätysliikkeiden vaikuttajat saaneet itselleen suuren vallan.
– Luther vaati kansalle oikeuden lukea Raamattua omalla kielellään ja tulkita sitä. Kirkon on nyt kannustettava ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan myös opillisissa kysymyksissä. Holhoamisen ajatuksesta pitäisi vähitellen päästä eroon. Ei papeilla ole salattua tietoa ja yhtä ainoaa totuutta näissä asioissa, Jussila haastaa.
Kirkkopäivien agnostikkoillan aiheeksi päätyi rukous, koska se on teemana yleisöystävällinen.
– Tässä asiassa kaikki ovat aidosti asiantuntijoita ja voivat puhua siitä omien kokemustensa valossa.
– Väitteeseemme rukouksen turhuudesta voi vastata erittäin perustellusti sekä kyllä että ei. Rukous voi olla turhaa vaikkapa siinä mielessä, että Jumala ei ole ihmisen manipuloitavissa. Toisaalta rukoukselle voi nähdä monenlaista mieltä, vaikkei siitä ajattelisikaan mekanistisesti, Jussila toteaa.
Agnostikkoiltojen järjestäjien tavoitteena on ollut tarjota yleisölle vapauttavia prosesseja.
– Parasta on, jos joku ahtaaseen uskonnolliseen perinteeseen kasvanut toteaa, että hänelle on sittenkin kirkossa tilaa, vaikkei hän voi enää sitoutua taustayhteisönsä opillisiin painotuksiin.
– Toisaalta aina on myös heitä, joita kyseenalaistaminen ahdistaa ja joiden on vaikea kestää opinkappaleiden avaamista ja avointa käsittelyä. On hyvä, että illoissa on ollut mukana myös heitä, jotka eivät ole voineet hyväksyä käsittelytapaamme, Jussila sanoo.
Ei saa saarnata falskisti!
Saarnaaminen on Päivi Jussilalle intohimo. Saarnaajana hän kokee tehtäväkseen olla ensisijaisesti tosi ja aito oma itsensä. Hyvät retoriset puhetaidot eivät yksin auta koskettamaan kuulijoita.
– Ei pidä puhua ulkokohtaisesti tai falskisti. Palvelen pappina parhaiten, kun mietin, miten oikeasti itse asioista ajattelen ja saarnaan sen mukaisesti. Papeilla on oltava oikeus hyödyntää esimerkiksi raamatuntutkimuksen koulutustaan. Emme saisi juuttua ajattelemaan, että seurakuntalaiset eivät kestä sitä, Jussila linjaa,
Jussilasta on tärkeää viestiä seurakuntalaisille, että kirkkomme perinteestä löytyy hyvin monenlaisia ajatuksia ja opetuksia uskon ydinkysymyksistäkin.
– Meillä on luterilaisuudessa esimerkiksi yli kymmenen eri versiota vanhurskauttamisopista, mutta papit eivät kerro niistä seurakuntalaisille vaan yksinkertaistavat asioita äärimmilleen saarnastuolissa, koska eivät halua hämmentää.
– Tässä varovaisuudessa menee helposti lapsi pesuveden mukana. Kirkosta irtautuu ihmisiä, joille yksisilmäinen opetus on mahdoton hyväksyä.
Dualismi ehkäisee aitoa puhetta, moniäänisyys vapauttaa
Raamattu ja kirkon perinne ovat täynnä dualismia: taivas ja helvetti, hyvä ja paha, usko ja epäusko, laki ja evankeliumi, synti ja armo, vuohi ja lammas. Jussilan mukaan nämä kategoriset kahtiajaot ovat inhimillisiä, mutta samalla ne ehkäisevät aitoa puhetta.
– Mietin usein, missä määrin me joudumme kristittyinä teeskentelemään tunteita ja ajatuksia. Voisimmeko jo päästä raamatullisesta dualismista johonkin hedelmällisempään tapaan tarkastella elämää?
Jussilan mielestä kirkossa ollaan menossa hyvään suuntaan. Piispojen lisääntynyt moniäänisyys on hänelle hieno viesti siitä, että moniäänisyyttä ei tarvitse pelätä kirkossakaan.
Agnostikkoiltojen tuoma julkisuus ja Oulun tuomiokapitulin pitkä prosessi, jossa tutkittiin syytöksiä Jussilan ja muiden agnostikkoiltojen vetäjien harhaoppisuudesta, oli osallisille rankka. Silti sekin oli tuomassa Jussilan mukaan kirkkoon jotakin hyvää, avointa keskustelua siitä, kuuluuko sanan- ja ajatuksen vapaus myös kirkon virassa palvelevalle papille.
Vapaus ajatella on antanut Jussilalle uutta intoa papin työhön.
– Minulla ei ole enää tarvetta vakuuttaa muita siitä, miten itse näen asiat. Minusta on hienoa, jos joku seurakuntalainen on kanssani eri mieltä vaikkapa saarnastani. Eri mieltä oleminen ei uhkaa yhteyttä eikä keskinäistä kunnioitusta.
Agnostikkopapin leima ärsytti
Päivi Jussila oli aluksi ärtynyt siitä, että media määritteli hänet toistuvasti agnostikkopapiksi. Sittemmin ärtymys on sulanut.
– Olen alkanut ajatella, että jokainenhan meistä on pohjimmiltaan agnostikko. Ei meillä ole tieteellisessä mielessä tietoa Jumalasta. Agnostisuus on siis eräässä mielessä väistämätöntä eikä merkitse uhka kirkolle.
– On tärkeää, että voimme puhua avoimesti myös epäilyksistä ja esittää mitä tahansa kysymyksiä. Kysyminen ei ole syntiä, Jussila päättää.
Kuva: Sanna Krook.