Jos profeetta Jeremia kävelisi keskuudessamme, hän saattaisi muistuttaa meitä kuin muinaisia jerusalemilaisia: ”Älkää luottako valheen puhujiin, jotka hokemalla hokevat: Tämä on Herran temppeli, Herran temppeli, Herran temppeli.”

Ihmisen elämässä on normaalisti joukko instituutioita, joiden varaan hän saa luottaa ja tehdä niistä olettamuksia. Olettamusten joukossa on se, että ne pysyvät ja toimivat niin kuin odotammekin.

Pettymys olisi melkoinen, jos näin ei sitten kerran olisikaan. Entä jos kirkko ei tarpeen tullen ”toimisi”? Entä jos sillä ei enää olisi sanottavaa?

Me elämme kirkossakin sellaista aikaa, että yhä useammin on kriittisesti kysyttävä, tekeekö se monitouhuisuudessaan oikeita asioita. Jeremia kehotti menemään uskon ytimiin: suomaan laupeutta ja oikeutta kaikille, olemaan sortamatta köyhiä, leskiä, orpoja ja muukalaisia.

Jos uskosta ja elämästä katoaa rakkaus Jumalaan, elämään, toisiin ihmisiin ja luomakuntaan, on kadotettu armo ja toivo. Totuus pelastaa, harha ei pelasta.